Viimeisen kerran

Olisko se sitten siinä. Viimeinen kirjoitus näille sivuille. Tarkoitus oli kirjoittaa itselle parempi mieli. Ja siinä minä onnistuin.

Vaikeaa se oli. Tuntui välillä, että kaipuu menee yli. Että aina hiljaisuuden laskiessa mieleni täyttyi vain tästä yhdestä asiasta, yhdestä unelmasta. Kaikki tuntui aika ajoin niin epäreilulta. Tuntui, että elämä vain potkii ja lyö ja minä otin kaiken vastaan. Aina kun yritti vähänkään nousta niin jostain lävähti leka naamalle. Onneksi en katkeroitunut. Ja se on tämän kirjoittamisen, jakamisen ansiota. Sitä myötä olen saannut tuntea monien tuen ja ymmärryksen. Meitä lapsettomia on tänä päivänä niin paljon ja lisääntyy vain. Minä kuljin kylmän ja repaleisen tien. En voinnut kuvitellakaan, miltä tuntuu jäädä lapsettomaksi. Miltä tuntuu, kun ei saakaan omaa perhettä. Ei ainakaan sellaista, mihin kuuluisi lapsia.
Kyllä sitä nuorempana pelkäsi jos jääkin ilman. Ajattelin, etten voi sitä kestää. En mitenkään. Olen jo ihan pienestä asti hoitanut lapsia, siskojani. Putsannut napanuorat, vaihtanut vaipat. Sitä jotenkin kasvoi äidiksi. Äidin kenkiin.
En saa koskaan tietää, miltä tuntuu rakastaa omaa lasta. Olen kuullut, että se rakkaus on enemmän kuin rakkaus. Sitä ei voi verrata mihinkään muuhun.
Minä aina kauhistelen synnytystä ja sen aiheuttamaa kipua. Ja silti kuinka kaikki kauheus unohtuu, kun vastasyntynyt nostetaan rinnan päälle, kun kuulet ensimmäiset itkut. Se on nyt siinä, sydämen alla kasvanut. 9 kuukauden odotus palkitaan.
Nyt, kun äitienpäivä lähestyy, en haluaisi sanoa äideille muuta kuin että: olet sinä kaunis, maailman kaunein. ❤️

Nyt minä voin sanoa hyvästi. Haaveelleni. Sanon sen nyt, kun myrsky on laantunut takaraivossani. Nyt on aika keskittyä ihan muihin juttuihin. Kiitos teille, jotka kuljitte mukana! ❤

Haaveilua

Haluaisin pukea sinulle villasukat. Haluaisin kammata tukkasi. Kietoa pyyhkeeseen saunan jälkeen.
Haluaisin kertoa maailmasta. Sen monesta ihmeestä. Ottaisin reppuselkään, kuljettaisin pitkin polkuja, pitkin aarniometsiä.
Haluaisin nousta aikaisin, vain nähdäkseni, kun avaat silmäsi.

Tänään aurinko pilkahteli puiden välistä.
Haaveilusta taas yllätin itseni. Allani oli vaaleanpunainen pilvi. Minun hattarani. En sitä häpeile. Haaveilu kääntyy aina toivoksi. Toivo uskomiseksi.
Elämä on minullekin arvoitus. Seikkailu. Katselen sitä lapsen silmin, hetken. Kun kaikki jännä on silmien edessä. Miksi murehtia tulevaa.
Kyllä jokainen päivä tulee. Joko onnenaivaimet käsissään. Tai myrskyntuulet takataskuissaan. Tulee se kuitenkin.
Ajallaan.

Kohtaamisia

Kohti uutta. Kohti uusia tapaamisia. Kohti ihmisiä.
Viime vuosi oli täynnä kohtaamisia. Sain tuntea, uusien ihmisten astuessa elämääni, miltä tuntuu löytää itsensä. Kadoksissa ollut tuotiin kotiin.
Ihmiset ovat näyttäneet, miltä tuntuu, kun autetaan. Miltä tuntuu nauraa koko päivä. Miltä tuntuu vilpitön halaus, yhteinen kyynel. Niitä hetkiä, kun tuntui ettei jaksaisi yhtä askeltakaan enään, niin joku tuli ja silitti olkapäätä ja hymyili. Siinä hetkessä tajuaa, ettei yksin tarvitsekaan jaksaa.
Olkoon tämä vuosi täynnä uusia kohtaamisia. Täynnä niitä hetkiä, parhaimpia, toisten kanssa jaettuja. Kun katseet kohtaavat, hymyt törmäilevät toisiinsa. Nauru jää asumaan silmäkulmaan. Kun kyynel jaetaan, se saa kultaisen reunuksen.
Otetaan tänäkin vuonna yhteiset askeleet, ihminen! Kohti uusia kohtaamisia!
Hyvää alkavaa vuotta 2018!

Haava

Ei se katoa kirjoittamalla. Ei se häviä puhumalla. Lapsettomuuden haava jäi. Se tuli pysyäkseen minussa. Sitä ei voi hangata pois. Ei lähde repimällä. On ja pysyy.
Sen kanssa on opittava elämään. Annettava sen vuotaa, kun siltä tuntuu. Annettava sen parantua. Hoidettava sitä. Haava on syvä. Kaiken alleen peittävä. Haava, joka muistuttaa menetyksistä. Pettymyksistä. Riipaisevan lähelle pääsystä. Haavalla on verenpunaiset kyyneleet. Satuttavia. Kuumia. Eikä niitä voi pysäyttää. Joskus haava ammottaa auki. Siihen koskee. Siihen sattuu sellaisella voimalla, että se saa polvilleen. Se saa haukkomaan henkeä. Lamauttaa. Ei jaksa edes yrittää. Silloin on parempi kääriytyä omiin oloihin. Antaa haavalle se aika, minkä se vaatii.

Tässä kaikki

Elämän kuohuja,
äärettömyyden kutsua.
Meren puhetta,
auringon laulua.
Huuhtoutuu huolet,
pyyhkiytyy mereen itkut.
Lämpö suloinen,
hellii mieltä.
Tuuli etelän,
ravistelee sielua.
Saa hymykuopat poskille,
saa ilon silmille.
Tässä hetkessä kaikki,
kaikki, mitä pieni ihminen
on toivonut!

 

Väsynyt

Miten hauras voi olla elämä. Mureneva, pala palalta hajoava. Miten hauras onkaan ulkokuoremme. Heikko on ihmismieli. Siihen ei tarvita kuin muutama huonosti nukuttu yö. Ja moni asia käy raskaammaksi. Tavallisesta elämästä tulee aamusta iltaan kompurointia. Äänet ärsyttää. Luomet painavat tonnin. Helppoa luovuttaa, olla välittämästä mistään. Toiveikkaita ovat alkuyön ensimmäiset tunnit. Jospa uni tulisikin. Seuraavat hetket kääntyy painajaiseksi. Et saa unta. Miten helposti mieli murenee.
Uneton itkee yksin yössä. Painaa raskaat luomet kiinni. Toiveissa lepoa mielelle, lepoa keholle.
Anna uni väsyneelle.

Elämäni kivet

Katselen kiviaitaa, jonka isäni on kasannut. Nostanut kiven kerrallaan. Nostanut ne siihen rajaksi. Kertomaan omaa tarinaansa. En halua koskea tuohon kiviaitaan. Korkeintaan haluaisin jatkaa sitä, isäni työtä. Haluaisin kasata omat kiveni. Isoja pyöreitä. Pieniä kulmikkaita. Niin, että kaikki olisi sopusoinnussa keskenään.
Katselen aitaa..kiviä. Nekin puhuvat omaa kieltään. Niistä aistii vahvuuden, kestävyyden. Ei kahta samanlaista, ei identtistä muotoa. Ja silti ne ovat yhdessä, muodostaen jotain. Yksinään olisivat vain kivi mutta nyt yhdessä ovat enemmän.

Sisälläni velloo lempeät aallot. Kevyesti lyövät sieluani. Rauhoitellen hierovat, hyväilevät säröjäni. Tiedän olevani kotona, siellä, missä sydämen juuretkin ravitaan.

 

Elämän rajallisuus

Miksi en vain repäise itseäni irti tästä kehästä. Minä olen 12 -vuotta toivonut ja yrittänyt lasta. Unelmoinut perheestä. Elänyt ”sitten kun” elämää.
Heräänkö joku aamu siihen, että elämä sujahti ohi, elämättä. Odotin ihmettä, odotin turhaan.
Olen haaskannut ihan liian monta vuotta. Itkenyt ihan liian kauan.
Sellaisen asian perään, johon en itse voi vaikuttaa millään tavalla.
Jokainen aamu on kiittämisen arvoinen.
Olenhan terve.
Minulla on ihana aviomies. Kaunis koti. Upea luonto lähellä. Minulla on karvainen lapsi. Mieletön perhe. Minulla on sydänystäviä, ystäviä, tuttuja.

Opintiellä ollaan. Elämä on näyttänyt, mitä on pitkämielisyys. Mitä pettymykset saa aikaan. Se on näyttänyt, ettei kukaan jaksaisi odottaa ja toivoa olematonta. Kuka kadottaisi elämänsä yhteen asiaan. Ei kukaan.
Pitäisi muistaa elämän rajallisuus.

 

Kiitos

Olin niin pitkään hiljaa, että nyt tuntuu ettei sanat lopu ollenkaan. Tekee mieli kirjoittaa ihan joka päivä. Tuolta sielun sopukoista kumpuaa paljon tavaraa. Kaikki asiat jotka sinne olen varastoinut. Laatikoita hyllyt täynnä.
Miksi sitä silloin kuvitteli ettei kukaan jaksa kuunnella eikä auttaa. Ettei ketään kiinnosta. Nyt olen tajunnut, kun asiasta on puhunut, että moni kuuntelee, moni toivoo, moni auttaa.
Miten kullanarvoisia olette. Tätä tunnetta ei voi asteikolla mitata. Ymmärrystä sataa monelta taholta. Ja se saa kiitollisuuden kukkaan. Yksi tärkeimmistä sanoista. Yksi liian harvoin sanotuista.
Kiitos ❤️

 

Kohtaaminen

Mitä minä yritän paeta. Todellisuuttako. Mihin pakenisin. Ei ole paikkaa, missä voisin olla kokonainen. Ei paikkaa, missä en tuntisi haavojani. Miksi siis paeta. Olenhan päässyt tänne asti. Olenhan noussut pohjalta. Ravistellut tuhkat siivistäni. Miksi juosta.

Ihan kuin kuulisin äitimaan hiljaisen hengityksen. Rauhallisesti venytellen heräilee tähän päivään. Antaa lumihiutaleille tilaa tippua maahan saakka.

Asia, joka ei muutu, vaikka eläisin 100-vuotiaaksi. Se on osa minua.
Miksi paeta. Kun pitäisi kohdata.