Ilta

On iltoja kun ei haluaisi mennä nukkumaan ollenkaan. Haluaisi vain istua paikoillaan, ihastella tyyntä järveä, kuunnella lintujen viserrystä. Lämmitellä nuotion lämmössä. Antaa ajatuksen lentää. Ihana katsella kun vesimittarit ovat palanneet. Lokit huutavat kurkku suorana. Mehiläiset etsivät pesijään. Tänä iltana tahtoisin valvoa pitkään, luonnon mukana. Haluaisin seurata kuinka hämähäkit nouset puiden vartta. Aloittavat seittien teon. Haluaisin nähdä koskeloiden soidintanssia.
Järvenpinta tyyntyy, minä sen mukana. Katselen taivaalle, sen poutaisia pilviä. Valoa riittää minulle saakka. Ihmislapsi ei haluaisi nukkumaan, haluaisi valvoa aamuun
saakka luonnon kainalossa. Sen kivillä, sen puiden helmassa, sen järven rannoilla. Haluaisin kokea sen kun luonto hiljenee, rupeaa nukkumaan, eikä kuulu muuta kuin nuotiossa palavien puiden hehku.

Yhtenä päivänä

Aina sitä odottaa, sitä yhtä päivää. Päivää, joka voisi muuttaa koko elämän. Se päivä kun lähestyy niin sitä rupeaa tunnustelemaan josko löytäisi itsestään merkkejä siitä, että kantaa sisällään pientä ihmettä. Mieli rupeaa kirkastumaan ja sitä leijailee. Haaveilua korkeissa vaaleanpunaisissa pilvissä. Sitä niin kovasti toivoo ja haluaa. Että yhtä äkkiä löytääkin itsestään kaikki raskauden oireet. Ihan kaikki. Koskee päähän, etovaa oloa, rinnat piukeena. Välillä kiristää pinnaa ja taas hetkessä itkettää. Alavatsaa nippailee, selkää juilii.

Oi, niitä päiviä. Kun kuvittelee. Elää hetken harhoissa. Ja kuitenkin tietäen että eihän se voi olla totta. Kun ne kuukautiset alkavat aina samalla tavalla. Samoilla kivuilla.
Mutta silti, jos pari päivää kuukaudesta kaikki tuntuisikin mahdolliselta. Aurinko paistaisi kauniimmin kuin ikinä ennen. Elämä näyttäytyisi upeana matkana. Niin kyllähän minä sitten annan vain itselleni luvan, edes ne pari päivää, elää niin kuin elämässä ei olisi varjoja, ei pimeitä kujia. Ei arjen raskasta ratasta. Kun yhtä äkkiä kasvojen edestä olisikin harmaa huntu poissa. Ja vielä eläisi se kutkuttava ajatus omasta lapsesta.

Sauna

Tulee mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Missä äidit pesivät tyttärien selät. Missä miehet istuivat kuin miehet konsanaan. Naiset itkivät päivän murheensa. Miehet heittivät löylyä niin, että kipu suli pois. Vähemmän sanoja, enemmän löylyä.
Terassilta aukeni täysverinen suomalainen maisema. Lähempänä laidun lehmineen, kauempana järvi kuusineen. Saunasta tultiin raikkaina ja hyväntuulisena pois. Päivän työt huuhdeltuna.
Sauna on vieläkin puhdistumisen paikka. Hiljentymisen paikka. Siellä ollaan niin alastomia. Kaikinpuolin. Se tunne, kun istahdat työpäivän päätteeksi lauteille. Tuli rätisee kiukaan pesässä. Kius napsuu kuumuudesta. Se tunne, kun heität löylyä ja ensimmäiset hikipisarat ilmestyvät ihollesi. Sitä istutaan ihan hissukseen. Löylyn lämpö sulattaa raskaat ajatukset. Saunassa harvemmin tapellaan. Siellä työmiehen lika lähtee liukkaasti. Sauna on ihmeellinen paikka. Siellä riisuuntuu maskit ja kovemmat kuoret. Saunaan tullaan aina omina itsenämme. Ei ole riepua
minkä alle paeta. Siinä nahka kiinni nahkaa istutaan. Sulassa sovussa. Jokaisella kuitenkin oma tyyli saunoa. Joku tykkää kovista rapsuista. Joku istuu vain hetken.
Sauna on nyt ja tulee olemaan
kohtaamispaikka. Siellä me ihmiset ollaan niin alastomia.
Sauna on sauna.

Opetus

Joku on jättänyt oven auki. Ihmisten tulla ja mennä. Verhot lepattavat. Valkeat, hennot. Valo siivilöityy niiden läpi. Tuoden tilaan sopivan tunnelman.
Nurkasta kuuluu musiikkia, klassista.
Nojatuolissa kurkottelee nainen. Ojentelee käsiään ja antaa ilman paeta keuhkoistaan. Jäsenet venyvät kuin kissalla. Jaloissaan villasukat, sylissä vanha kirja. Aarre. Kuluneet kannet. Sivut haalistuneet. Kirjoitukset näkyvät silti selvästi.
Nainen ajattelee entistä elämäänsä. Valui hukkaan odottaessa.

Yksin, pelkkä huone seuranaan. Näkee ikkunassa hahmon. Menee katsomaan lähempää. Näkee itsensä pienenä. Vaaleat hiukset. Siniset silmät. Haavoilla. Pikkuinen. Minne tyttö juoksi. Nainen silmäilee pihaa. Tyhjää heiluvaa keinua. Avoinna olevaa leikkimökin ovea. Autiota hiekkalaatikkoa. Tuttuja puita. Ehkä tyttö juoksi niiden taakse. Ei näy vilaustakaan.
Yhtä äkkiä tyttö seisoo suoraan naisen edessä. Nainen säikähtää. Katseet kohtaavat. On hiiren hiljaista. Tyttö painaa etusormensa suunsa eteen. Merkiksi puhumattomuudesta. Sitten hän painaa kämmenensä korviensa eteen. Merkiksi kuulemattomuudesta. Samalla katsoen suoraan silmiin. Eikä päästä katsettaan lipumaan. Nainen on hämmennyksissään. Mitä tyttö yrittää kertoa. Sitten tytön kädet muodostavat sydämen ja sen jälkeen etusormi osoittaa suoraan naiseen.
Nainen räpyttää silmiään ja tyttö on poissa. Maassa näkyy pieni perhonen. Kevään ensimmäinen.

Elämä

Ehkä minä olen askeleeni ottanut. Katsonut tätä elämää jo riittävästi. Tullut tieni päätökseen. Ehkä minun aikani on täynnä. Enkö jo ole oppinut elämältä tärkeimmän. Olenhan saanut rakastaa. Tullut rakastetuksi.
Olen nähnyt mihin ihminen pystyy. Kaikessa raadollisuudessa. Olen tuntenut, mitä kateus saa aikaiseksi. Mitä sokeus aiheuttaa, puhumattomuus. Kun ei nähdä, eikä kuulla. Ollaan jotain, mitä ei olla.
Minä löysin siipeni. Kauan kadoksissa olleet. Ja nyt niitä yritetään jälleen katkaista.
Ei ole voimia taistella vastaan. Tuulimylly pyörii. Liian kovaa. En jaksa pitää kiinni.
Nostatko sinä minut pystyyn. Kannatteletko vahvoilla käsivarsillasi. Niin kuin olet tehnyt kaikki nämä vuodet. Sinun seurassasi olen saannut olla sitä, mitä olen. Olen saannut painaa pääni sydämesi päälle. Kuulla sen lempeät lyönnit.
Tässä olen jälleen itkuisena, pettyneenä. Ihmiseen ja ihmisiin.
Jaksatko parsia minut ehjäksi, jälleen.
Että jaksaisin herätä huomennakin.
Ja nähdä jotain kaunista tässä elämässä.

Siivet

Sinä yrität nyppiä siivistäni sulkia. Yhden kerrallaan vedät, tiputat maahan. Yrität estää minua lentämästä. Juuri kun sain ne takaisin. Juuri kun löysin takaisin vahvuuteeni. Löysin itseni. En maasta makaamasta. En polviltaan. Vaan pystyssä seisten. Arpia täynnä, mutta seisten. Nyt kun olen taas päässyt pitkästä aikaa heiluttamaan hukassa olleita siipiäni. Saanut niitä vahvemmaksi. Niin silloin ilmestyit sinä. Pahan ilman vaakku. Jonka omat siivet ovat maata kohden. Likaiset ja ryvettyneet. Niillä ei lennetä enään metriäkään. Sinä tiedät sen. Ja nyt yrität varastaa toisten sulkia. Vahvistamaan omiasi. Minun siipeni kantavat. Olen jo matkalla. Minun siipiä ei katko enään kukaan. Toivottavasti sinäkin löydät vielä omat vahvuutesi ettet joudu varastamaan muilta.

Älä sano

Nekin saa ketkä ei halua. Niilläkin on ketkä ei jaksa huolehtia. Kehotetaan luopumaan alkoholista ja tupakasta. Liikkumaan säännöllisesti ja syömään terveellisesti. Varmistamaan, että saa kaikki tärkeät vitamiinit. Juopot saa lapsia, narkkarit saa lapsia.
Teet kaiken mitä kehotetaan ja silti haikaraa ei näy ovella.
Jos lakkaat ajattelemasta asiaa, niin varmasti onnistut. Olen omin silmin nähnyt, että ajattelevatkin ihmiset ovat onnistuneet.
Näitä neuvoja löytyy moneen lähtöön.
Eikä ne auta lapsetonta, lasta yrittävää yhtään. Sitä vain sulkeutuu muulta maailmalta, kun ei halua loukkaantua. Vaikka ihmisten tarkoitusperät ovatkin hyväntahtoisia, ne loukkaavat lapsettoman sydäntä. Sitä on kokeillut jo ihan kaikkea. Ensiksi ihan höpsö hommia. Tarttuu pienimpäänkin oljenkorteen. Ja toivoo niin vimmatusti, että nyt onnistutaan. On nostettu jalat seinälle. On sekoitettu sitruunamehua ties minne. On laskettu päiviä, lämpötiloja. Sitten siirrytty järeämpiin toimenpiteisiin. Kaikki on tehty mitä voidaan.
Olin pitkään mykkä. Halusin suojella itseäni. Ja tiedän, että tuolla on monta naista, jotka tekevät samoin. Vain sen takia ettei sattuisi vielä enemmän.
Miltä tuntuisi jos olisit yrittänyt lasta vuosia ja joku sanoisi, että lakkaa ajattelemasta, lakkaa yrittämästä. Ne kun teet niin varmasti onnistut.
Noita sanoja ei vain halua kuulla. Huonommuuden tunne vain kasvaa, kun ei yhtä’äkkiä pystykään noihin tekoihin. Siinä lysähtää kasaan ja miettii, miten helpolta ihmiset saa asian kuulostamaan.

Voi kun elämää voisikin katsoa vaaleanpunaisten lasien läpi. Voi kun elämä olisikin noin yksinkertaista.
Ei se ole.
Minä etsin polkuani pitkään. Raivasin oman tieni tähän hetkeen.
Älä sano minulle, että lakkaisin ajattelemasta. Yrittämästä. Enhän olisi enään olemassa. Olisin vain ilmaa, jonka voisi puhaltaa tieltä.
Älä sano minulle,
kun et tiedä.

Ei kenenkään äiti

Lapsettomien lauantai. Mitä sellainen päivä voi merkitä. Surenko koko päivän sitä, että olen lapseton. Vai leivonko itselleni kakun. Halaan itseäni, kirjoitan kortin: Onnea, olet lapseton.
Mitä ihmettä? Mitä varten tuollainen päivä on pitänyt keksiä?
Lapsettomien lauantaita vietetään samana viikonloppuna kuin äitienpäivää!
Jotenkin minusta tuntuu raskaalta tuollainen päivä, vai onko se juuri sen takia ettemme jäisi tässäkin asiassa jotenkin osattomiksi. Äitienpäivä voi olla synkkä. Monelle.
Itselle se on hieno päivä. Me juhlitaan sitä aina porukalla. Viedään äidille kukkia ja syödään kakkua! Pidetään äidistä oikein hyvää huolta.
Juhlitaan elämää.
Surukin kuuluu päivään. En kiellä sitä. En osaa surra sitä, että jäisin paitsi jostain. Suren vain lapsen kaipuuta. Äitienpäivänä yritän olla ajattelematta omaa napaa ja keskityn äitiini.
Ehkä surenkin päivää ennen.
Lapsettomien lauantaina.

Metsä

Ja metsään minä menen. Sinne sielujen kotiin. Pehmeiden sammaleiden painuessa jalkojen alla.
Käpyjen kieriessä kannoilla. Luonto heräilee pikku hiljaa niin kuin minäkin.
Lempeä tuuli tuo terveisiä. Kampaa tukkaani, kietoo sen rullalle.
Aurinko, karista kasvoiltani tämä talven haaleus. Loihdi hipiälleni päivettynyt väri. Anna minun loistaa rinnallasi
Aurinko

Joskus

Joskus menettää elämänsä, löytääkseen sen.
Joskus katselee kauas vaikka pitäisi nähdä lähelle.
Joskus ei kuule, kun on liikaa sanoja.
Joskus elämässä suurimmat oivallukset tapahtuvat ahtaalla. Siellä, missä seinätkin ahdistaa. Siellä, missä tuntuu ettei henki kulje.
Elämä on yllätyksiä täynnä. Joskus elämässä on liikaa pieniä asioita. Joskus riittäisi vain se yksi. Ei liian pieni eikä iso. Juuri sopiva.
Se on hetki.