Väsymys

Aina pitäisi niin paljon kaikkea. Kovat odotukset, jotka itse itselle asettaa. Niin paljon pitäisi taas olla ja tehdä.
Kukaan ei ole minulle sanonut, etten saisi enään kaivata. Etten saisi itkeä lapsettomuuttani. Minä itse vaadin jotain sellaista, mihin en kykene.
Jos vain sanoisi rehdisti, että anteeksi, tämä ei johdu sinusta eikä lapsistasi. Minä olen vain nyt niin väsynyt etten jaksa. Olen väsynyt tilanteeseeni. Siihen kamppailuun, mitä elämäni on. Se ei ole kenenkään vika tai syy. Se on vain osa elämääni, joka minun pitäisi hyväksyä.
Tekisi mieli pyytää anteeksi, kun en aina ole paikalla vaikka olenkin. Anteeksi, kun en aina innostu lapsistasi vaikka innostunkin.
Joskus vain väsymys lankeaa päälle, eikä jaksa edes yrittää.

Yrittäen olla normaali,
vaikka on lapseton.

Kipinä

Ihan kuin te katsoisitte takaisin. Huomaisitte yksinäisen pienen ihmisen. Ihan kuin jokainen teistä haluaisi lämmittää minua. Olette kaukana mutta silti teistä hehkuu kummallista lohtua.
Pimeä metsä kuiskii nimeäni. Kuusien oksat heiluvat raskaasti. Mäntyjen paljaat käppyrät pelottavat. Pystyyn kuivuneet koiranputket eivät anna periksi. Polkuni on märkä.
On aivan eri hiljaisuus kuin kesällä.
En vastaa metsälle. En anna pelolle valtaa. En anna periksi.
Katson jälleen taivaalle. Huomaan tutun tähtikuvion. Se on johdattanut minua kotiin useasti. Se on oikeasti lämmittänyt ja lohduttanut.

Yksi ihminen antoi minulle kipinän. Paremminkin näytti, että se on minun sisälläni. Sen päälle oli vain kasattu paljon painoa, ettei se jaksanut loistaa. Yritän vaalia tuota kipinää. Yritän pitää sitä kuin kukkaa kämmenellä. Hyvin hoidettuna se jaksaa loistaa, kuin tähdet taivaalla.

 

Pieni lintunen

Seiniä ei ole enään. Taivas on kirkas. Pääni päällä lentelevät perhoset. Katkon katkeruuden siivet. Revin ne palasiksi. Haluan olla se pieni lintu, joka seisoo kielekkeellä, katselee alas kivikkoon, pelkoa sivissään. Haluan olla se pieni lintu, joka hyppää, pelosta huolimatta, luottaen siipiinsä. Minä haluan olla tuo lintu. Joka uskaltaa elää.

 

Hetki

Harmauden keskellä tulen voima. Valona kiemurteleva liekki. On hetkiä, jotka katoavat liian pian. On hetkiä, jotka haluaisi elää uudelleen. Onneksi mitään ei tarvitse unohtaa. Voivat kulkea mukana voimavarana.
Menneet hetket kekäleissä. Tummanpuhuvina kuiskailevat. Annan niiden haihtua savuna ilmaan. Katson värittömyyttä, sen tuomaa kylmyyttä. Katson paljonpuhuvaa nuotiota. Joskus hetket katoaa mutta sydän muistaa ne ikuisesti.

 

Terapiaa

Taas on niitä päiviä, kun mieleeni pulpahtelee tiettyjä hetkiä.
Tiettyjä tuntemuksia. Tulee tarve terapoida itseään!

H-hetki lähenee. Ihan kohta voin kaivella raskaustestin kaapista ja tehdä sen. Kuuntelen kehoani tarkasti. Jokainen pienikin nipistely, kolotus jollaista en ennen ole kokenut, on pakko liittyä raskauteen. Tai sitten ei. Se on varmaa, että sisälläni on alkio. Joko se on kiinnittynyt tai ei. Ihan kuin mahassani törmäilisi perhoset toisiinsa. Jännittävää, kutkuttavaa oloa. Erinlaista. Selässäni tuntuu jomotusta. Erikoisessa kohdassa tuntuu painetta. Voiko tälläinen kirjo oireita syntyä raskauden alkumetreillä. Onko edes mahdollista tuntea mitään vai kuvittelenko kaiken.
Ihan kuin eläisi aivan omassa maailmassa. Sitä on vaikea kuvailla ulkopuoliselle. Ajatus omasta lapsesta. Ajatus siitä, että synnyttäisin, imettäisin. Kuvitelmia pienestä nyytistä kotona. Se on monelle ihan normaali asia.
Minulle se ei ole koskaan ollut normaalia. Se on ollut haaveilua. Sitä on joutunut kuvittelemaan kaiken. Miltä mikäkin tuntuisi.
Mutta siinä kohdin ei enään tarvinnut kuvitella. Minä olin oikeasti raskaana. Olin sitä kolme kertaa. Minä tiedän miltä tuntuu nähdä olevansa raskaana vaikkei sitä tunnekaan.
Karmeinta on tuntea se kipu, kun alkio tuleekin pihalle. Karmeinta on nähdä se käsissään. Kun katsot sitä möykkyä etkä voi uskoa, että se on siinä. Karmeinta on kertoa toiselle ja katsoa pettymyksestä sekaisin olevia kasvoja. Niitä kyyneleitä. Ne on revitty niin syvältä.
Sitä ei voi uskoa. Että kaiken kokeman jälkeen jää nuolemaan näppejä.

Ja silti. Seisomme vierekkäin. Seisomme lähekkäin. Seisomme toistemme rinnalla. Puolikas ilman toista, niin kuin sanoit!

 

 

Tarkoitus

Löydän minä vielä tarkoitukseni. Löydän sen puuttuvan palasen.

Joku sen vei sydämeltäni. Varasti yön pimeinä tunteina. Käveli sisään rehvastellen. Asteli pitkin seiniä. Kävi sängyn vierelle ja katsoi punaisilla silmillään. Minä tunsin vain kylmyyttä. Hetken hauraus sai hereille. Minä näin haihtuvan hahmon. Kylmänkostealla ihollani leikki vilunväreet. Pelästyin. Oli pakko nousta sängystä. Tunsin piston sydämelläni. Sieluni lepatti kuin kynttilän liekki. Huokaisin, ehkä se olikin vain unta.

Etsin niin kauan, että löydän.
Etsin, avaan ovia. Vaihdan polkuja. Teen kaiken tarvittavan kunnes löydän tarkoitukseni.

Tai sitten vain katson ympärilleni.
”Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on” ❤️

 

Sydämen kauneus

Näkyykö sydämen hymy kasvoilla. Kaunistaako se kasvot, koko olemuksen. Minusta kaunistaa. Kun sydän on lämmin. Kun siellä asustaa toisten kunnioitus. Toisten auttaminen. Kun sydämen toimet ovat vilpittömiä. Olen nähnyt sellaisia ihmisiä. Kun ne vallan unohtavat itsensä auttaakseen ystäväänsä. Siinä oma sydän vuodattaa ihmetyksen kyyneleitä, kiitollisuuden kyyneleitä. Sitä poimii toisten sydämen teoista itsellekin matkaevästä. Laittaa hyvän kiertämään. Sydän muistaa, kun sai kokea ihmeelliseltä tasolta tulevaa lämpöä. Joku teki sen sinulle, koska hän on sisältä kaunis. Hänellä oli sydäntä sinulle. ❤️

 

Menneen kesän kohtaamisia

Menneen kesän jälkiä sielussa. Monien polkujen tallaamisia. Aamujen ja iltojen valojen vertailua. Järven pintojen ihailua. Metsien kätköjä etsien.
Kului nopeasti kesä ja valo.
Nyt edessä pimeys ja talvi. Vilunväreitä päästä varpaisiin. Miten sitä taas tottuu kylmään. Miten saisi valoa päiviin. Tuntuu, että ei ole kuin pelkkää mustaa. Tule valkoinen unelma ja peitä maa. Tule ja valaise polkumme. Että näkisimme jälleen kulkea.

 

Onneksi olet siinä

Niin epätodelliselta tuntuu. Tekisi mieli oksentaa. Kaikki paha olo pois. Voi kulua päiviä, viikkoja, ettei tunnu missään ja sitten taas näen jotain, mikä muistuttaa, mistä jäin paitsi. Ja näinhän se on mennyt vuosikaudet. Kyllähän tähän on jo oppinut. On keksinyt keinoja selviytyä. Joskus vain itkee, joskus katselee apaattisena pihalle. Joskus hyväksyy asian, toistellen itselleen: ”Näin on hyvä.” Ja silti sisin palelee. Tuntuu ettei sitä saa lämpimäksi millään. Mikään asia tässä elämässä ei voi sitä aukkoa täyttää. Ja se tekee vielä surullisemmaksi.
Samaan aikaan sydän lyö kiitollisuudesta. Onneksi sinä olet siinä. Pidät meidän elämän kasassa!
Meidän puuttuva palanen. Xara ❤️
Ja niin taas päivä kääntyy illaksi. Yön lohdullinen pimeys käärii särkyneen hellään huomaansa.
Huomenna on taas uusi päivä.

 

Aamun ensimmäisiin hetkiin

Kosketus, yhtä hellä kuin ensimmäiset taivaalta tippuvat hennot lumihiutaleet. Suudelmat kulkevat kaulalle. Herättävät unesta joka ainoan ihohuokosenkin. Yön lämpöiset lakanat turvana. Sen pehmeyden sylissä olemme. Aamuun vielä hetki. Hiljaisuuden annamme kulkea mukana. On vain me. Meidän yhteinen hetki.

Venyttelen, kuin kissa lämpöisen takan edessä. Haluan vielä hetkeksi kääriytyä lämpöösi. Haluan vielä hetkeksi nukahtaa.