Kevyt

Voisinkin olla osa tätä kauneutta. Heijastua vedenpinnalta. Olla yhtä köykäinen kuin höyhen. Tuuli ei kuljettaisi. Ei työntäisi minua eteenpäin. Tyytyisin vain olemaan. Kellumaan.
En tuntisi kiivaasti lyövää sydäntäni. En kehää kiertäviä ajatuksia. Kun vain voisin hetken olla kuin vesimittari. Tehdä piruetit kevyin askelin. Hyppiä tähtikuvioita pitkin järvenpintaa.
Jos voisi edes hetken olla osa tätä tyyneyttä ja unohtaa elämän myrskyt.

Punaiset kengät

Punaiset kengät. Ihan uudet. Ne ovat punaiset. Niissä on tasapaksut mustat kovat pohjat, jotka eivät jousta yhtään. Nappaskengät. Sillä nimellä minä niitä kutsuin. Kävellessä katsoin vain jalkojani, kenkiäni. Niissä oli soljet sivuissa ja ne istuivat jalkaani täydellisesti. Ääni, mikä niistä kantautui kävellessä, oli hurmaava. Ne kopisivat mukavasti. En saanut silmiäni irti niistä. Minun punaiset kenkäni. Niiden pinta oli mattainen, pikkunukkainen. Niistä tuli minun lemppari kengät.
Pikkusiskolla oli synttärit. Siskoni ja hänen kaverinsa hyppivät pihallamme hyppynarua. Näin tilaisuuteni tulleen. Pääsin testaamaan uusia kenkiäni hyppimiseen. Sujahdin mukaan punaisilla kengilläni. Mielestäni millään muilla kengillä ei ollut niin hyvä hyppiä. Huomasin muiden hyppijöiden ilmeestä, että en ollut tervetullut heidän porukkaan. En välittänyt. Olinhan vanhempi kuin he. Pelkäsin tosin, että irtokivet naarmuttaisivat uudet pinnat. En jatkanut hyppimistä kauaa mutta varmistin, että kaikki huomaisivat kenkäni. Ne olivat niin kauniit. Punaiset! Tuntui, että niillä kengillä kaikki tekeminen tuntui jotenkin erikoisen hienolta.

Olen miettinyt, miksi minä aika-ajoin etsin punaisia kenkiä. Sellaisia jotka kopisee. Sellaisia mattapintaisia. Sellaisia, joista ei vain haluaisi luopua, kun ne merkkaavat enemmän kuin muut kengät. Minun lapsuuden ensimmäiset omat punaiset kengät. Etsinkö teitä turhaan vai odotatteko minua jossain. Nappaskenkäni❤️

 

 

 

Matkalla

Matkalla olemme. Katselemme ohi lipuvia saaria, niitä kiertäviä kiviä. Mykistymme siitä, miten liikkumatta voi järvi olla. Kun saamme edetä hitain vedoin eteenpäin. Annamme elämälle luvan kuljettaa. Emme haluakaan etukäteen tietää, mitä seuraavan poukaman takaa löytyy. Olemme tutkimusmatkalla. Etsimme jotain, jotain, mikä saa sen hetken tuntumaan ikuisuudelta. Ei se aina tarvitse paljoa. Elämä voi yllättää. Näyttää, että sillä on vielä paljonkin annettavanaan. Kun vain maltamme hiljentyä. Maltamme riisua korkeat odotuksemme. Silloin on tilaa tulla yllätetyksi.

Tuuli

Puut kertovat, että olet on lähellä. Lehdet taputtavat. Lempeästi lyöt lahkeisiin, paidan helmaan. Olet tulossa etelästä, lämmin tuulahdus. Käyt pyörittämään hiuksiani. Annan sinun leikkiä. Otan kiinni sinun tuoksuista. Pitkän matkan kulkija, heiluta sinä vedenpintaa, humise puiden väleissä, vie itikat mennessäsi ja anna mäkäräisille kyytiä.
Minä kuuntelen sinun määrätietoista etenemistä! Ihastelen, kuinka kosketat kaikkea, mikä osuu tiellesi.
Sinä tuot uutta ja viet vanhaa.
Tuuli.

Loma

Kun rauha kumpuaa maasta. Vedestä nousee hiljaisuus. Kun saan nousta kyytiisi. Soutaa. Olen osa jotain ikiaikaista. Kun vene halkoo pitkin tyyntä järveä ja minä sen mukana, jää minustakin vain vana. Jätän rannalle raskaat ajatukset, arjen tiukan aikataulun. Rakennan rytmini luonnon mukaan. Annan itselleni luvan lentää, lentää vapauden aamuun. Nousta kuikan huutoon, ravistella unihiekat aamukasteeseen.

Viisas nainen

Sinusta huokuu seesteisyys. Se on osa sinua. Silmäsi kertovat sielusi tilan. Rauhan.
Et osaa sanoa pahaa sanaa toisista ihmisistä. Et kerro perättömiä juoruja.
Käännät mielellään huononkin asian parhain päin. Ja teet sen niin hienovaraisesti. Sinä näytät, mitä lämpö saa aikaan.
Sinussa ei ole mitään teeskentelyn rippeitäkään. Tulet tilaan itsesi kantaen. Lempeyden paistaessa lävitsesi. Sinun seurassa tuntuu, että itsekin olisi parempi ihminen. Otaksun, että olet siunauksen ihminen.
Kun kuuntelet, et katsele sivuille tai pyörittele päätäsi. Olet siinä ja kuuntelet. Viisas nainen. Miten ikävä minulla on sinua! Tietämättäsi, mölyä pitämättä, olet minuakin opettanut. Viisas nainen!

Tässä hetkessä

Minä tulin jälleen tänne. Ottamaan kiinni aamun ensimmäiset auringonsäteet. Katselen kuinka kauniisti järvenpinta kimmeltää. Ihan kuin taivaan tähdet olisivat tippuneet alas. Sudenkorento tanssii, siivilöi sekin lämmön siipiinsä. Iilimato kiemurtelee rannassa, mustan puhuva selkä luo kananlihan.
En tahtoisi olla missään muualla kuin tässä. Katsoa järvelle ja hiljentyä.

Kaksi naista

Tietämättä toisistamme. Olemme kulkeneet samoja polkuja. Ottaneet kuvia istumiltamme kiviltä, samoista korsista. Tietämättä toisistamme olemme potkineet samoja kiviä. Nielaisseet kyyneleitä, kaivanneet.
Vuodattaneet ikävän vesiputoukset.
Ollaan maaniteltu josko aika kulkisi hitaammin. Ja taas nopeammin. Ollaan oltu samassa veneessä. Tietämättä toisistamme, olemme toivoneet sitä yhtä ja ainoaa.
Ja näin elämämme polut kohtasivat. Kaksi naista, sama unelma.
Uskomaton yhteenkuuluvuus. Saman kivun äärellä.
Ymmärryksen halaus. Ymmärryksen katse.
Kun toinen tajuaa puolesta sanasta kaipuun merkityksen. Tajuaa sen tuskan, mitä odottaminen tuottaa, miltä tuntuu tyhjä syli.
Miten helppoa on olla lähelläsi. En tarvitse sanoja, en tekoja. Sinä tiedät ja se riittää!

Aurinkoni

Näin kukkulalla auringonkukan. Sen takaa paistoi aurinko. Silloin tiesin, että tulen selviämään.

Melankolia kättelee vahvoin käsin. Minun pitäisi kätellä takaisin. En tahtoisi ja silti kättelen. Miten kertoisin teille, kuinka surullinen olen.
Kun en enään erota värejä toisistaan. En näe kuinka kauniita kukat ovat ja silti näen. En vain erota. En tiedä, missä olen ja silti olen tässä.
Miten paljon enemmän tahtoisin. Miten paljon enemmän haluaisin. Tahtoisin niin paljon enemmän tällä surun runtelemalla tiellä.

Istutan auringonkukan pihani multiin. Katselen sitä pitkään ja hartaasti. Minun aurinkoni. Niin keltainen, niin vahva. Istun ja ihailen. Näen värit, näen, että tästä on noustava. Katsottava elämää suopein silmin. Annettava sille mahdollisuutensa. Onhan minulla kukkani. Jokaisella jokin tarkoitus, merkitys.

Metsä

Se ei kulu katsomalla. Sitä voisi tuijottaa pitkiäkin aikoja. Hiljalleen se luovuttaa osan itsestään. Rauhallisin elkein hoitaa kulkijaa. Sen suojissa, sen poluilla, Ihminen on aina etsijä, ihastelija. Ja aina, ihan aina, metsä vastaa. Ei jätä ketään yksin. Ottaa oksiensa suojiin. Antaa voimaa. Antaa valoa. Antaa sen, mitä ei mistään muualta saa. Kulkija huomaa eron vasta palatessaan kotiinsa.
Huomaa, kuinka kevyet ovat hartiat, repusta jäi taas osa sinne,
Metsään.