Kaikella on tarkoitus

Aloitin kirjoittamisen toisen keskenmenoni jälkeen. Sisälläni oli jo niin tukalaa. Sanat työnsivät toinen toistaan pihalle. Minä kirjoitin. Kynä savuten. Kirjoitin tuskaani ulos. Kipua, ahdistusta. Pelkoa. Pelkoa siitä, miten minä tulen kestämään. Ehkä edessä olevan lapsettomuuden.
Minä olen ikäni työntänyt asian kohtaamista eteenpäin. Uskoin loppuun saakka, että pienokaisen saan käsivarsilleni.
Puhuminen on myös hyvä keino auttaa itseään! Mutta minulle kirjoittamisesta on tullut todella tärkeä kanava.
Hävettäähän se aina, kun näitä juttujaan julkaisee. Hävettää. Kun sitä ajattelee, että on niin huono. Mutta en minä välitä. Minusta on ihanaa kirjoittaa ja vielä ihanampaa on jos joku lukee. Ajattelen, että kaikella on tarkoitus. Minä luulin kulkevani kohti lasta. Kohti omaa perhettä. Mutta kuljinkin kohti lapsettomuutta. Nyt kuitenkin olen ymmärtänyt, tällä tiellä oli toinenkin tarkoitus. Kirjoittaminen.

Ja pakko mainita, ihminen, joka kulkee vierelläni, joutuu lukemaan minun kirjoituksia melkein päivittäin. Te saatte valita mutta hän ei 😁
Minä en voisi kiitollisempi olla.
Kiitos rakas, kun jaksat kuunnella, lukea, kannustaa. Kiitos, kun olet siinä.

Murhe puolittuu, kun sen jakaa ❤️

Merkitsemättömyys

Miten paljon minä olen kaivannut
sanaa äiti. Heleästi ilmoille heitettynä. Vaativasti muristen sanottuna. Itkien kyynelten virratessa. Äiti.
Miten paljon olen kaivannut, ja kaipaan. Sanoista kauneinta.

Rikkinäinen, sirpaleita kiinni sydämessä. Luulin kulkevana tiellä, joka johtaa äitiyteen. Nyt se tie on kävelty loppuun. Merkitsemättömyyden tikari pystyssä rinnan päällä. Viiltäen repii haavoille.
Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin kohtaaminen. Tuon tunteen vastaanottaminen.
Tyhjyys huutaa nimeäni. En halua vastata. En halua kuulla. En.

Minä kelpaan vaikka olen vähän rikki.
Se riittää.

 

Paljain jaloin

Pinnan alla. Toinen elämä. Se, jota kukaan ei näe. Tyyneys peittää alleen alkavan myrskyn. Hiljaisuus leijailee sananhelinän yllä.

Kävelen paljain jaloin, että tuntisin paremmin. Avaan sydämeni, että tuntisin kirkkaammin.

Joskus on päiviä, kun tuntuu, että elämä muuttuu rusinaksi. Tai, että elää hidastetussa elokuvassa.
Jalat painavat kuin lyijy. Tuntuu, että katujyrä on ajannut päältä.
Ja sitten palaudut.
Vahvempana kuin eilen.
Se saa hymyilyttämään.

Paljain jaloin. Sillon kaikki tuntuu erinlaiselta. Sydän auki. Silloin voi tapahtua ihan mitä vain.

 

Elämän helminauha

Hento aamunvalo paljastaa taiteilijan. Yhden pisaran kerrallaan asetellut paikoilleen. Loihtinut hämärässä kauneinta taidetta. Luonnosta ei kuulu aamun ensimmäisiin askeliin, kuin pisaroiden tippumista lehdeltä toiselle. Suunnattoman kaunista kaikki.

Voin vain hämmästellä. Kiirehtimättä.
Voin vain olla. Hiljaa.

 

Kuka sen sanoo

Kuka voi sanoa kenen taakka on painavin. Ei kukaan. Meillä kaikilla on omansa. Joku sairastuu, joku menettää rakkaimpansa, joku kokee karmaisevan eron, joku on yksinäinen, joku rahaton. Kuka voi sanoa, että toinen pääsee tässä elämässä helpommalla. Ei kukaan.

Tunsin yhden ihmisen, joka hymyili aina kun näimme. Oli iloisempia ihmisiä, joita olen elämäni aikana tavannut. En olisi voinnut tietää, minkälaista tuskien tietä hän kulki. En jokapäiväisiä kamppailuja tavallisissa arkisissa askareissa. Tämä ihminen ei valittanut koskaan, ei ikinä. Hän kohtasi ihmisen silmien loistaessa. Hän oli läsnä vaikka omat kivut meinasi viedä jalat alta. Hän kyllä pyysi apua, ja avautui tyttärelleen, muttei halunnut olla taakaksi kenelläkään.

 

Meillä kaikilla on vaikeutemme. Jokaisella omansa. Niitä ei tarvitse punnita tai laittaa viivalle.
Ollaan olkapäänä, ollaan toisen korvina. Ollaan ihmisiä toinen toisillemme.

Unelmat

Haaveilua, herkistelyä. Mahdollisuuksia, mahdottomuutta.
Mietiskelyä, ajatuksien lentoa.
Todellisuutta, taikuutta. Kaikki sekoittuvat kauniiksi yhdeksi elämäksi.
Unelmointia..ilman niitähän elämä olisi kuollutta. Elämältä putoaisi pohja. Ilman unelmia olisimme köyhiä. Ilman ajatuksia tulevaisuuden jännittävistä käänteistä, niiden kutkuttavista mutkista, ilman haaveita meillä ei olisi mitään. Tyhjä astia, joka odottaisi, että joku sen täyttäisi. Odottaisi turhaan. Kukaan ei tule. Kukaan ei täytä. Jatkan unelmointia, koska se pitää minut hengissä, se antaa toivoa.
”Unelmat antavat siivet!”

Minä riitän

Surun polulla, vahvasti kiinni elämässä.
Ilma täynnä kyyneleitä, jalat tukevasti maassa.
Toivon rippeet kulkevat mukana.
Minä riitän, vaikka en äidiksi asti
yltänytkään.
Minusta on, vaikka en saanut pientä syliini saakka.
Elämässä on paljon muutakin.
Paljon polkuja, eri teitä,
tienviittoja, suuntamerkkejä.
Askeleeni hidastuvat, vedenpisarat raikastavat kasvoni.
Elämällä on niin paljon annettavanaan,
enkö vain ottaisi osani siitä.

 

Aamunkajo

Auringonsiltaa pitkin jos kulkea voisi.
Elämän valoa kohden päättäväisin askelin.
Lempeästi vinkkaa silmää aamunkajo.
Kutsuu lähemmäs, kutsuu äärettömyyteen.
Ei paina sydäntä murhe,
ei huomisen huoli.
Antaa tulla vain, täyslaidallinen
antaa tulla vain sisälle asti.
Hengitän sinua valo,
hengitän, kuin en seuraavaa aamua näkisi.

 

Äiti

Lämpöiset kädet, uurteiset
vahvoin viivoin varustellut.
Ovat kantaneet, pitäneet kiinni
päästäneet jokaisen yhden kerrallaan
toivottaneet hyvää matkaa
Äidin kädet.
Hennoin uurtein koristellut silmät
ovat katsoneet, ovat nauraneet
ovat olleet kyyneleistä sumeat.
Ovat olleet tarkkana jokaisen askeleen perään.
Kantavat lastensa kuormaa heidän tietämättään. Ottavat selkäänsä kivistä suurimmat.
Vain sen tähden, että lapsella olisi kevyemmät askeleet, kevyemmät murheet. Vain sen tähden…
Äidit.

 

Elämän valssi

Enempää en voisi toivoa. Kaikki hyvä tässä. Astelen laiturille. Katselen taakseni, sivuilleni. Penkki kutsuu istumaan. Se pyytää minua hetkeen kanssaan. Istahdan. Vaivun hidastettuun aikaan.
Saanko luvan elämä. Nyt olisi aika valssille. Pitkälle ja viipyilevälle.
Liidetään elämä yhdessä, tämän kauniin hetken syleilyssä. Vie ja taivuta. Ohjaa sinä minua,
minä seuraan!