Viimeisen kerran

Olisko se sitten siinä. Viimeinen kirjoitus näille sivuille. Tarkoitus oli kirjoittaa itselle parempi mieli. Ja siinä minä onnistuin.

Vaikeaa se oli. Tuntui välillä, että kaipuu menee yli. Että aina hiljaisuuden laskiessa mieleni täyttyi vain tästä yhdestä asiasta, yhdestä unelmasta. Kaikki tuntui aika ajoin niin epäreilulta. Tuntui, että elämä vain potkii ja lyö ja minä otin kaiken vastaan. Aina kun yritti vähänkään nousta niin jostain lävähti leka naamalle. Onneksi en katkeroitunut. Ja se on tämän kirjoittamisen, jakamisen ansiota. Sitä myötä olen saannut tuntea monien tuen ja ymmärryksen. Meitä lapsettomia on tänä päivänä niin paljon ja lisääntyy vain. Minä kuljin kylmän ja repaleisen tien. En voinnut kuvitellakaan, miltä tuntuu jäädä lapsettomaksi. Miltä tuntuu, kun ei saakaan omaa perhettä. Ei ainakaan sellaista, mihin kuuluisi lapsia.
Kyllä sitä nuorempana pelkäsi jos jääkin ilman. Ajattelin, etten voi sitä kestää. En mitenkään. Olen jo ihan pienestä asti hoitanut lapsia, siskojani. Putsannut napanuorat, vaihtanut vaipat. Sitä jotenkin kasvoi äidiksi. Äidin kenkiin.
En saa koskaan tietää, miltä tuntuu rakastaa omaa lasta. Olen kuullut, että se rakkaus on enemmän kuin rakkaus. Sitä ei voi verrata mihinkään muuhun.
Minä aina kauhistelen synnytystä ja sen aiheuttamaa kipua. Ja silti kuinka kaikki kauheus unohtuu, kun vastasyntynyt nostetaan rinnan päälle, kun kuulet ensimmäiset itkut. Se on nyt siinä, sydämen alla kasvanut. 9 kuukauden odotus palkitaan.
Nyt, kun äitienpäivä lähestyy, en haluaisi sanoa äideille muuta kuin että: olet sinä kaunis, maailman kaunein. ❤️

Nyt minä voin sanoa hyvästi. Haaveelleni. Sanon sen nyt, kun myrsky on laantunut takaraivossani. Nyt on aika keskittyä ihan muihin juttuihin. Kiitos teille, jotka kuljitte mukana! ❤

Tietoa kirjoittajasta

marilyn

Maailmojen syvyyksissä sukeltava sinnikäs metsien tietäjänainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *