Sydämen kauneus

Näkyykö sydämen hymy kasvoilla. Kaunistaako se kasvot, koko olemuksen. Minusta kaunistaa. Kun sydän on lämmin. Kun siellä asustaa toisten kunnioitus. Toisten auttaminen. Kun sydämen toimet ovat vilpittömiä. Olen nähnyt sellaisia ihmisiä. Kun ne vallan unohtavat itsensä auttaakseen ystäväänsä. Siinä oma sydän vuodattaa ihmetyksen kyyneleitä, kiitollisuuden kyyneleitä. Sitä poimii toisten sydämen teoista itsellekin matkaevästä. Laittaa hyvän kiertämään. Sydän muistaa, kun sai kokea ihmeelliseltä tasolta tulevaa lämpöä. Joku teki sen sinulle, koska hän on sisältä kaunis. Hänellä oli sydäntä sinulle. ❤️

 

Menneen kesän kohtaamisia

Menneen kesän jälkiä sielussa. Monien polkujen tallaamisia. Aamujen ja iltojen valojen vertailua. Järven pintojen ihailua. Metsien kätköjä etsien.
Kului nopeasti kesä ja valo.
Nyt edessä pimeys ja talvi. Vilunväreitä päästä varpaisiin. Miten sitä taas tottuu kylmään. Miten saisi valoa päiviin. Tuntuu, että ei ole kuin pelkkää mustaa. Tule valkoinen unelma ja peitä maa. Tule ja valaise polkumme. Että näkisimme jälleen kulkea.

 

Onneksi olet siinä

Niin epätodelliselta tuntuu. Tekisi mieli oksentaa. Kaikki paha olo pois. Voi kulua päiviä, viikkoja, ettei tunnu missään ja sitten taas näen jotain, mikä muistuttaa, mistä jäin paitsi. Ja näinhän se on mennyt vuosikaudet. Kyllähän tähän on jo oppinut. On keksinyt keinoja selviytyä. Joskus vain itkee, joskus katselee apaattisena pihalle. Joskus hyväksyy asian, toistellen itselleen: ”Näin on hyvä.” Ja silti sisin palelee. Tuntuu ettei sitä saa lämpimäksi millään. Mikään asia tässä elämässä ei voi sitä aukkoa täyttää. Ja se tekee vielä surullisemmaksi.
Samaan aikaan sydän lyö kiitollisuudesta. Onneksi sinä olet siinä. Pidät meidän elämän kasassa!
Meidän puuttuva palanen. Xara ❤️
Ja niin taas päivä kääntyy illaksi. Yön lohdullinen pimeys käärii särkyneen hellään huomaansa.
Huomenna on taas uusi päivä.

 

Aamun ensimmäisiin hetkiin

Kosketus, yhtä hellä kuin ensimmäiset taivaalta tippuvat hennot lumihiutaleet. Suudelmat kulkevat kaulalle. Herättävät unesta joka ainoan ihohuokosenkin. Yön lämpöiset lakanat turvana. Sen pehmeyden sylissä olemme. Aamuun vielä hetki. Hiljaisuuden annamme kulkea mukana. On vain me. Meidän yhteinen hetki.

Venyttelen, kuin kissa lämpöisen takan edessä. Haluan vielä hetkeksi kääriytyä lämpöösi. Haluan vielä hetkeksi nukahtaa.

Lähdit

Lähdit matkaan kesämekossa. Valkoisessa, joka oli täynnä perhosia. Kävelit tiellä, huomaamattasi, pieni tyttö käveli vierelläsi.

Lähdit, koska oli lähdettävä. Etsimään. Löytämään. Tarkoituksia. Merkityksiä.

Sinä olet minun idoli. Minun voimani. Minun sisukkuuteni. Kulkeehan meissä sama veri, samoista juurista kumpuaa periksiantamattomuutemme.
Pelko saa jäämään kotiin. Pelko näyttää mihin meistä ei ole.
Katselen käsiäsi. Niistä kumpuaa vanhan naisen viisaus vaikka olet nuori. Niistä näkyy tieto. Niistä voisi kirjoittaa kirjan. Niin paljon puhuvat kätesi.
Katson jalkojasi. Ne näyttävät siltä kuin niillä olisi kävelty yksi elämä.
Minua ne rohkaisevat löytämään sisältäni asustavan lapsen. Käsieni viisauden. Jalkojeni vahvuuden.
Mitä jos minäkin vain lähden kävelemään, otan kiinni itsestäni, löytääkseni maailman.

”Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta”

 

Me

Se meinasi repiä meidät erilleen. Siitä kasvoi kuilu välillemme. Kaksi saman kivun äärellä, sanoitta. Ei ulospääsyä. Vain hiljaisia hetkiä. Kipeitä kyyneleitä poskilla. Kylmänväreitä iholla. Päästiin jo niin lähelle. Kunnes valkeni karu totuus. Meitä ei ollutkaan tarkoitettu vanhemmiksi. Kuin märkä rätti päin kasvoja. Kuljettiin yhdessä käsi kädessä päämäärää kohti. Toivon säteet kimmeltäen silmissä. Odotuksen kipristelyä mahanpohjissa.
Sinä sanoit pitäväsi huolta minusta. Hellästi katsot haavoja. Ymmärrät niiden aiheuttaman kivun. Odottelet itsekin, että arpeutuisivat. En tiedä oletko vahvempi minua. Voit olla yhtä heikoilla jäillä kuin minäkin. Mutta suuri turva olet. Kallioni. Minäkin haluan pitää huolta sinusta. Tiedän, että sinuunkin koskee. Ehkä vielä enemmän kuin minuun. Et saata edes lukea, et kuulla, et kohdata. Haluat elää kuin asia olisi tapahtunut jollekin toiselle. Olet löytänyt selviytymiskeinon. Asiaa ei voi enään muuttaa. Sanoit, että me kyllä pärjätään ja niinhän me tehdään! ❤️

Masennus

Masennus ei ole koskaan valinta. Se on sairaus ja erittäin vakava sellainen. Masennus leikkii ihmishengellä. Se voi viedä ennenaikaiseen hautaan.
Sitten on tätä tavallista masennusta. Oikean masennuksen pikkusisko. Se on vähän omissa hypyissä. Hiukan vietävissä mutta silti todellinen mörkö. Se voi viedä ihmisen ihan alimpaan paikkaan. Se voi viedä ihmiseltä kaiken. Et jaksaisi nousta aamulla ja silti nouset. Et jaksaisi puhua ja silti puhut. Et jaksaisi yhtään ainutta kohtaamista ja silti, päivästä toiseen kohtaat ihmisiä voimiesi äärirajoilla. Kun pääset kotiin et enään jaksa tarttua mihinkään hommaan. Näet kaiken silmiesi edessä mutta aloittaminen vaatii niin suuria ponnisteluja, että kaikki jää paikoilleen.
Kuoleman ihana tuoksu on niin houkutteleva. Se saa helposti pauloihinsa. Tavallisesti ihminen ei ajattele näin. Tavallinen ihminen kammoksuu kuolemaa eikä siitä välitä eikä puhu. Kuolema on se jota kartetaan viimeiseen asti. Mutta pikkusisko saa aikaan haluja kietoutua tuohon ihanaa tuoksuun. Se tarkoittaisi pääsyä pois tästä ahdistuksesta. Pääsyä pois ilottomasta maailmasta. Herkän ihmisen hipiä on paksu mutta mieli voi olla niin laajalle herkistynyt, että pikkusisko saa helposti vallan.
Kuolema olisi helpotuksen tuoja. Ei enään ainuttakaan kyyneltä. Ei yhtäkään unetonta yötä. Ei äärirajoilla elämistä.
Mutta sitten, kun on hetken rypenyt. Katsonut elämää mustien linssien läpi. Niin on taas aika koota itsensä. Vaihtaa kiikarit. Sitä rupeaa näkemään toivonsäteitä kujan päässä.
Rupeaa huomaamaan kaikki ne ihanat asiat elämässä, mitkä tuovat iloa ja lämpöä, ihmiset, jotka repivät takaisin elämään. Kiitollisuus kasvaa. Niin paljon asioita joista kiittää.
Elämä on kuin vuoristorata. Välillä mennään hitaasti ylös. Välillä hurjaa vauhtia alas. Tasaistakin mahtuu välille. Elämä on yhtä taistelua. Toivoa. Riemua. Elämä on sellainen, miksi sitä rakentaa. Minkä pohjalle. Minkä varaan. Jos pohja on vankka niin perustukset pysyvät varmemmin koossa.

Sairaus ei ole koskaan valinta. Sen tiedän.

Olet sinä kaunis

Seurassasi minäkin vahvistun.
Kaikki turhat ajatukset tippuvat maahan, yksitellen, kuin lehtesi. Jäävät siihen tallattavaksi. Maatuvat ajallansa.
Tuuli tuivertaa, kiusaa sinua. Taivuttelee, katkoo oksia. Sinä et luovuta. Olet sitkeäksi oppinut.
Ihan kuin olisit täällä näyttämässä, että periksi ei anneta. Myrsky näyttää pienuuden. Se repii kaiken alas. Tekee alastomaksi. Ei ole pakopaikkaa. Ja silti, aina tulee uusi päivä. Uusi toivo.
Olethan sinä kaunis. Olethan sinä
ainutlaatuinen.

 

Kylmyys

Luulin olevani vahvempi. Kuvittelin eläväni ilman sinua kevein sydämin. Miten väärässä olinkaan. Tuntuu niin raskaalta. Ja vaikka kuinka tahtoisin, että kynäni kirjoittaisi jostain ihan muusta, niin ei se suostu.
Lapsettoman naisen huutoa pimeässä metsässä. Kaikuja kuuroille korville. Putoan polvilleni. Annan kyyneleiden tippua. Katselen synkkää polkua. Miksi tämä kaipuu ei hellitä? Haluaisin niin kovasti tuntea sinut lähelläni. Sen tuoksun. Sen haparoivan katseen. Minä niin kovasti haluaisin..
Kävelen lehtien tippuessa. Syksy taittuu pian ja antaa tilaa talvelle. Kylmyys vihmoo poskia. Käsiä paleltaa. Juoksen kotiin. Sinne, missä on lämmin. Sinne, missä pyyhitään kyyneleet.

 

Suru

Voiko surusta kirjoittaa liikaa. Suru mielestäni aina johtaa johonkin. Se saa ihmisen liikkeelle. Se voi toki myös kahlita. Masentaa. Mutta siitä voi syntyä suuri voimavara. Se vie eteenpäin. Surun kohdatessa yleensä tiedetään, mitä on tapahtunut. Pelko on muuttunut suruksi. Surulla on monet kasvot. Surulla on monet tarkoitukset.
Surun runtelema ihminen uudistuu. Jotain valuu pihalle. Jotta sisälle saadaan jotain uutta!