Rakkain

Minä muistan, kuin eilisen päivän, kun haimme sinut kotiin. Matkalla painoit pääsi jalalleni ja minä olin ihmettä täynnä. Siinä sinä olit pieni kääröni. Herätit äidin minussa. Jo haudatut tunteet. Siitä hetkestä lähtien muutit sydämeeni. Enkä voisi kuvitella päivääkään ilman sinua. Olet perheenjäsen. Se kaikkein tärkein. Miten tärkeää minulle on tämä tunne. Että voi jotakin olla jollekin. Meillä puhutaan aina isästä ja äidistä. Ja niitähän me sinulle ollaan.
Alussa pelkäsin, että menetän sinutkin. En osannut kuvitella, että koiraa kohtaan voi tuntea näin voimakkaasti. Sinä todella mullistit meidän maailman.
Meille olet se tärkein ja
Rakkain.

 

Vain elämää

Kyllä rikotunkin saa ehjäksi. Vieläpä siitä voi tulla vahvempi kuin ennen. Liimapinta saattaa näkyä tai pienet lohkeilut. Mutta nekin kertoo eletystä elämästä. Tuskin tässä elämässä kukaan pääsee kulkemaan kuivin jaloin. Tai niin ettei paidanhelma repeilisi. Meillä kaikilla on lohkeamia. Rosoja sydämen syrjässä. Ei se tee meistä heikompia. Tai muuten vajavaisia. Vain särjetyn voi korjata. Vain vajavaisen voi täyttää. Ollaan onnellisia elämämme säröistä. Niillä kaikilla on jokin tarkoitus.

Minun tieni

Miksi minun pitäisi perustella tekemiäni valintoja. Kuka voi sanoa, mihin suuntaa kävellä. Eikö tämä ole minun tieni. Tuntuu, että toisen elämää on helpompi elää kuin omaansa. Miten huoletonta on arvostella. Tietämättä toisen elämästä kuin pintapuolen.
Minä tiedän, mikä tekee minut onnelliseksi. Tiedän, mitkä ovat rajani ja sen mitä kohti haluan pyrkiä.
Enkö viimein voisi sanoa Ei. Ilman, että tuntisin syytöksiä sydämelläni. Enkö jo tähän ikään mennessä arvostaisi itseäni sen verran, sanoakseni Ei.
Enkö vain silittäisi itseäni myötäkarvaan.
Rakastaisin itseäni, sanoakseni,
Ei.

 

Perhe

 

On ihmisiä joiden sydämeen mahdut aina. Ovet ovat auki. Eteisessä palaa valo. Joillekin olet olemassa joka ikinen päivä. Ei tarvita kauniita sanoja. Silmät voivat olla kyyneleitä täynnä. Mieli sekaisin. On ihmisiä jotka ottavat sinut vastaan lämpimät kädet ojennettuina. Halaavat. Ovat vain siinä. Lähellä. Ja ihan aina lähdet sydän lämmitettynä. Mieli kiitollisena.
Onneksi on ihmisiä jotka eivät koskaan unohda. Rakastavat ehdoitta. Pitävät kiinni, kun itse et jaksa!

 

Varjoista valoon

Niin lempeästi olet aamujeni tarkoitus. Niin lujasti pidät minut kiinni elämässä.
Vahvasti kiedot itsesi minuun. Lämpimät sanasi antavat kyytiä pimeän varjoille. Katselen kuinka ne pakenevat kylmiä polkuja pitkin.
En tahdo enään lymyillä katveessa, en kenenkään takana. En tahdo niellä sanojani. Minäkin tahdon olla vain onnellinen.
Sinä tuot parhaat puoleni esille. Nostat varmuuttani,
olla sitä,
mitä olen!

 

Kaikella on tarkoitus

Aloitin kirjoittamisen toisen keskenmenoni jälkeen. Sisälläni oli jo niin tukalaa. Sanat työnsivät toinen toistaan pihalle. Minä kirjoitin. Kynä savuten. Kirjoitin tuskaani ulos. Kipua, ahdistusta. Pelkoa. Pelkoa siitä, miten minä tulen kestämään. Ehkä edessä olevan lapsettomuuden.
Minä olen ikäni työntänyt asian kohtaamista eteenpäin. Uskoin loppuun saakka, että pienokaisen saan käsivarsilleni.
Puhuminen on myös hyvä keino auttaa itseään! Mutta minulle kirjoittamisesta on tullut todella tärkeä kanava.
Hävettäähän se aina, kun näitä juttujaan julkaisee. Hävettää. Kun sitä ajattelee, että on niin huono. Mutta en minä välitä. Minusta on ihanaa kirjoittaa ja vielä ihanampaa on jos joku lukee. Ajattelen, että kaikella on tarkoitus. Minä luulin kulkevani kohti lasta. Kohti omaa perhettä. Mutta kuljinkin kohti lapsettomuutta. Nyt kuitenkin olen ymmärtänyt, tällä tiellä oli toinenkin tarkoitus. Kirjoittaminen.

Ja pakko mainita, ihminen, joka kulkee vierelläni, joutuu lukemaan minun kirjoituksia melkein päivittäin. Te saatte valita mutta hän ei 😁
Minä en voisi kiitollisempi olla.
Kiitos rakas, kun jaksat kuunnella, lukea, kannustaa. Kiitos, kun olet siinä.

Murhe puolittuu, kun sen jakaa ❤️

Merkitsemättömyys

Miten paljon minä olen kaivannut
sanaa äiti. Heleästi ilmoille heitettynä. Vaativasti muristen sanottuna. Itkien kyynelten virratessa. Äiti.
Miten paljon olen kaivannut, ja kaipaan. Sanoista kauneinta.

Rikkinäinen, sirpaleita kiinni sydämessä. Luulin kulkevana tiellä, joka johtaa äitiyteen. Nyt se tie on kävelty loppuun. Merkitsemättömyyden tikari pystyssä rinnan päällä. Viiltäen repii haavoille.
Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin kohtaaminen. Tuon tunteen vastaanottaminen.
Tyhjyys huutaa nimeäni. En halua vastata. En halua kuulla. En.

Minä kelpaan vaikka olen vähän rikki.
Se riittää.

 

Paljain jaloin

Pinnan alla. Toinen elämä. Se, jota kukaan ei näe. Tyyneys peittää alleen alkavan myrskyn. Hiljaisuus leijailee sananhelinän yllä.

Kävelen paljain jaloin, että tuntisin paremmin. Avaan sydämeni, että tuntisin kirkkaammin.

Joskus on päiviä, kun tuntuu, että elämä muuttuu rusinaksi. Tai, että elää hidastetussa elokuvassa.
Jalat painavat kuin lyijy. Tuntuu, että katujyrä on ajannut päältä.
Ja sitten palaudut.
Vahvempana kuin eilen.
Se saa hymyilyttämään.

Paljain jaloin. Sillon kaikki tuntuu erinlaiselta. Sydän auki. Silloin voi tapahtua ihan mitä vain.

 

Elämän helminauha

Hento aamunvalo paljastaa taiteilijan. Yhden pisaran kerrallaan asetellut paikoilleen. Loihtinut hämärässä kauneinta taidetta. Luonnosta ei kuulu aamun ensimmäisiin askeliin, kuin pisaroiden tippumista lehdeltä toiselle. Suunnattoman kaunista kaikki.

Voin vain hämmästellä. Kiirehtimättä.
Voin vain olla. Hiljaa.

 

Kuka sen sanoo

Kuka voi sanoa kenen taakka on painavin. Ei kukaan. Meillä kaikilla on omansa. Joku sairastuu, joku menettää rakkaimpansa, joku kokee karmaisevan eron, joku on yksinäinen, joku rahaton. Kuka voi sanoa, että toinen pääsee tässä elämässä helpommalla. Ei kukaan.

Tunsin yhden ihmisen, joka hymyili aina kun näimme. Oli iloisempia ihmisiä, joita olen elämäni aikana tavannut. En olisi voinnut tietää, minkälaista tuskien tietä hän kulki. En jokapäiväisiä kamppailuja tavallisissa arkisissa askareissa. Tämä ihminen ei valittanut koskaan, ei ikinä. Hän kohtasi ihmisen silmien loistaessa. Hän oli läsnä vaikka omat kivut meinasi viedä jalat alta. Hän kyllä pyysi apua, ja avautui tyttärelleen, muttei halunnut olla taakaksi kenelläkään.

 

Meillä kaikilla on vaikeutemme. Jokaisella omansa. Niitä ei tarvitse punnita tai laittaa viivalle.
Ollaan olkapäänä, ollaan toisen korvina. Ollaan ihmisiä toinen toisillemme.