Metsä

Se ei kulu katsomalla. Sitä voisi tuijottaa pitkiäkin aikoja. Hiljalleen se luovuttaa osan itsestään. Rauhallisin elkein hoitaa kulkijaa. Sen suojissa, sen poluilla, Ihminen on aina etsijä, ihastelija. Ja aina, ihan aina, metsä vastaa. Ei jätä ketään yksin. Ottaa oksiensa suojiin. Antaa voimaa. Antaa valoa. Antaa sen, mitä ei mistään muualta saa. Kulkija huomaa eron vasta palatessaan kotiinsa.
Huomaa, kuinka kevyet ovat hartiat, repusta jäi taas osa sinne,
Metsään.

Anteeksi

Anteeksi, joskus sanani satuttavat. En tahtoisi loukata ja silti loukkaan. Anteeksi. Sen sanan voisi lausua ilmoille useammin, vilpittömin mielin.
Kyyneleet kirpoavat silmiini, kun näen mitä sanani sai aikaan. Voi kun voisin vetää ne takaisin. Liian nopea oli kieleni. Se suolsi sanat ulos ennen kuin kerkesin edes ajattelemaan. Anteeksi. Anna minulle anteeksi. Ajattelemattomuuteni.

Lainassa

Minä tiedän, miltä sinä tuoksut. Minä tiedän, miltä sinä tunnut. Tiedän sen lämmön, avuttomuuden. Tiedän kuinka saat sydämet hyppimään ilosta. Tiedän itkustasi, kun olet nälissäsi. Tiedän, kun on aika vaihtaa vaippa.
Tiedän kaiken tämän mutta vain lainassa olette. En saa omakseni, en kotiin viedä. En saa kaivella pieniä vaatteita hyllystä. En tuputtaa tissiä suullesi. Olet vain lainassa. Olet jonkun toisen. Joudun tyytymään katsomaan vierestä. Miten kovasti minä haluaisin kantaa sinut sängyyn. Ottaa vierelleni nukkumaan. Kuuntelisin itkuasi vaikka maailman ääriin, jos vain saisin sinut.
Et olisi lainassa. Olisit minun.

Samettiruusu

Äitien pitäisi istua pöytien päissä. Äitien pitäisi saada se kunnia, mikä heille kuuluu. Äitejä pitäisi aina kohdella kuin haurainta ruusunterälehteä.
Vanhetessaan yhdenkään äidin ei kuuluisi päätyä vaipoissaan vanhainkotiin.
Mikä uskomaton muutos tapahtuu naisessa, kun uusi elämä saa alkunsa. Pieni ihme raivaa tiensä kohtuun, kotiinsa. Kääriytyy sinne lämpöiseen kasvamaan. Samalla kertaa naisen keho muuttuu. Mikä ihmeellinen matka. Lapsen ja äidin yhteinen. Kestää läpi elämän. Matka naisesta äidiksi on hämmästyttänyt minua aina. Ihmeellinen.

Minä kasvatin samettiruusun koulussa. Ala-asteella. Jokainen sai valita mieleisensä. Siemenpusseja pyöriteltiin pitkin pulpetteja. Siemen istutettiin mustaan rahisevaan pieneen ruukkuun. Kasteltiin ja odotettiin hetkeä ,kun sai viedä kukan alun kotiin. Äidille. Äitienpäivälahjaksi. Muistan kuinka onnellinen olin, kun näin äidin sädehtivän katseen. Lämpimän hymyn. Miten ylpeä olin, kun äiti istutti ruusun pihallemme. Aika ei ole onnistunut pyyhkimään muistoa.
Ja nyt tämän saman pihan multiin aion istuttaa samettiruusuja. Etten koskaan unohtaisi.

Äidit, kauneinta, mitä maa päällänsä kantaa.

Järvi

Ei murhetta, mitä ei voisi tänne kantaa. Ei kyyneltä, mitä ei voisi tähän järveen tiputtaa. Sinun helmassa huomaan, miten armollinen olet. Saan riisua itseni, olla vain minä. Naarmuinen panssarini tippuu rantojesi kaislikkoon. Saan istua kivellesi. Puhumatta, hiljaa, annan sinun hoitaa!

Meidän tie

Kädessäni on piikki. Pieni ja ohut. Olen ladannut sisällöksi hormonia. Sillä saadaan munarakkulani kasvamaan. Ja mahdollisimman monta. Olen aina pelännyt piikkejä. Kämmenet hikoaa, sydän jyskyttää. Hoitaja neuvoi, että jos puristan vatsasta makkaran oikein kovaksi ja tökkään piikin nopeasti, niin se ei satu lainkaan. Se on kuin itikan pistos. Istun sohvalla, vasemmalla kädelläni puristan vatsaani niin, että nahka on kireä kuin ikinä saattaa, oikea käsi veivaa piikkiä edestakaisin makkaran edessä. Päässä kuuluu vain ääni: sinun on pakko. Nyt vain pistät. Ja sydämen jumputus vain yltyy. Saan joka kerran pistettyä. Ensiksi kerran päivässä, että saadaan munarakkuloille vauhtia. Sitten rinnalle toinen piikki ettei munarakkulat karkaa ennen aikojaan. Piikin pitää upota kokonaan nahan sisään ja sitten vasta painetaan aine. Se ei tunnu miltään. Piikin vetäminen nahasta tuntuu ällöttävältä. Näen kuinka nahka seuraa hetken piikin mukana. 5 päivän jälkeen mennään seurantaan katsomaan, onko saatu munarakkuloita kasvamaan ja kuinka monta. Onko kohdun limakalvo tarpeeksi paksu.
Tietyssä vaiheessa pistetään irrotuspiikki. Vähän pidempi ja paksumpi kuin aikaisempi. Ja kaiken täytyy tapahtua kellontarkasti. On vain pakko pistää.
Klinikalla sitten toimenpiteessä kerätään kaikki kypsät munarakkulat. Samana päivänä mies antaa oman panoksensa. Spermasta poimitaan kaikkein innokkaimmat siitiöt. Ne kohtaavat kasvualustalla munarakkulat. Laboratorio-olosuhteissa. Ei tarvitse uida eikä ponnistella. Se iso ihana rakkula on siinä ihan edessä. Nyt tarvitsee vain puhkaista kuori ja uuden elämän ihme alkaa.
Meillä näin kävi kaikissa tapauksissa. Hedelmöityminen 100%! Hurraa. Ollaan jo täällä saakka. Laboratoriossa tehtiin se, mihin me ei pystytty. Nyt taas pari päivää odottelua. Lähteekö munarakkula jakautumaan ja tekeekö se sen oikeaan tahtiin. Odotan puhelua kuumeisesti. Kaikki riippuu tästä. Päästäänkö edes siirtoon asti.
Puhelin soi sovittuun aikaan ja meille kerrotaan hyviä uutisia. Moni munarakkula jatkanut jakautumista ja päästään siirtoon saakka. Käydään keskusteluja siitä siirretäänkö yksi alkio vai kaksi. Päädytään yhteen.
Se päivä on taianomainen.  Minulla on rakko ihan täysi. Se helpottaa siirtoa, joka tapahtuu pitkällä katetrilla.  Makaan sairaalasängyssä. Hoitaja vierelläni, lääkäri alapäässä. Labrasta tuodaan katetri, jossa on meidän alkio. Lääkäri työntää sen sisääni. Voin seurata monitorista katetrin matkaa sisälläni. Lääkäri näyttää minulle pienen kirkkaan pisteen. Uuden elämän ihmeen. Siinä se on, kohtuni kynnyksellä. Toimenpide on nopeasti ohi. Hoitaja kertoo, että raskaustestin voi tehdä kahden viikon kuluttua. Näissä piireissä viikoista puhutaan piinaviikkoina. Olo on käsittämätön. Näinkö ”helposti” se käy. Kaikki tuskaillut piikittämisestä unohtuu. Tai ne saa syyn, miksi sitä jaksoi tehdä ja ylittää itsensä. Tämän takia olisi ollut valmis ihan mihin vain. Jos me nyt saadaan oma lapsi. Kaikki oli sen arvoista. Piinaviikot eivät ole saanneet nimeä suotta. Jokainen päivä on kuin tarpoisi suossa. Olet odottanut vuosikausia tätä hetkeä. Että sisälläsi saattaisi kasvaa uusi elämä. Ihan yli hilsee menevä ajatus. Kaksi viikkoa, elämäni pisimmät. Se aamu, kun saan tehdä raskaustestin. Olen kyttäilyt oireita kaksi viikkoa. Pohdintaa, milloin alkio on kiinnittynyt. Välillä oli aivan varma ettei onnistunut ja taas seuraavassa hetkessä, toivon kimmeltäessä silmissä, uskoi täysin, että onhan se siellä pikkuinen kiinnittynyt. Ottanut kohtuni kodikseen. Tärisevin käsin avasin raskaustestipakkauksen. En tiedä yhtään teinkö testin oikein. Mutta sillä ei ollut väliä. Tikkuun ilmestyi kaksi vahvaa viivaa merkiksi raskaudesta. Silmät levähtivät auki, huutoa, itkua! Tikun tuijottelua. Onko siinä oikeasti ne kaksi maagista viivaa. Sitä me mieheni kanssa katsottiin, vuoroin ohjeita. Onko tämä totta. Pakko uskoa. Soitan myöhemmin klinikalle ja kerroin uutisen. Mahdottomasta tuli mahdollinen. Minä olen raskaana. Ihan oikeasti. Sitten pääni sisään hiipi ajatus keskenmenosta. Se kun on niin yleistä näillä hoidoilla saaduilla raskauksilla. Yritän kuitenkin olla positiivinen. Yritän iloita. Onhan minulla kaikki syyt siihen. Nautin joka hetkestä vaikka raskaus ei tuntunutkaan miltään. Mutta minulle riitti, että olin ylipäätään raskaana.
Iloa kesti kuusi viikkoa. Ihan yllättäen, vessareisulla vessapaperiin jäi punaisia viiruja. Eiiiii. Eikä. Älä nyt vain tule pihalle sieltä. Hirvittävä pelko puski läpi koko kropan. Romahdus oli kilometrien mittainen. Verta ei tule paljoa eikä ole kipuja. Yritän vielä ajatella, että ei mene kesken. Seuraavana päivänä pikkuhousuihin tippuu jokin isompi klöntti. Tuijotan sitä epäuskoisena. Pelimme on pelattu. Kipujakin on ja niin kovia, että lähdemme päivystykseen. Siellä me jonotetaan flunssaisen lapsen, saikkea hakemassa olevan nuorukaisen kanssa. Ihan rauhassa vaikka tekisi mieli huutaa. Ettekö te ymmärrä. Minä olen menettämässä maailmani tärkeimmän asian ja joku flunssainen menee edelleni.
Pääsin sisään ajallani. Yleislääkäri tokaisi, että kohtu on auki ja, että verta niin paljon, että uskoo menneen kesken. Määrää meidät vielä seuraavana päivänä käymään gynekologilla. Sinnehän me mennään ja yllätys oli aikamoinen. Kohtu oli kiinni ja alkiokaiku näkyi monitorissa. Vielä pieni toivonkipinä, jos pikkuinen pysyisikin matkassa. Mutta se toivo jäi lyhyeen. Kyllä sieltä tultiin rymisten alas. Kesken meni eikä asiaa muuta mikään. Mikä hirvittävä pettymys. Kaikki valui käsistämme. Oltiin jo niin lähellä. Se pudotus oli sanoinkuvaamaton. Ei sitä ymmärrä.
Sitä ei käsitä. Maailma pyörii ympärillä …et saa mistään kiinni. Tiput mustaan aukkoon…huutoa, kipua! ….
Lääkkeiden avittamana loputkin alkiosta valuvat pihalle. Tuskalle ei näy loppua. Miten joku uskaltaa lähteä uuteen yritykseen. Käymään saman läpi vain sen turvin, että josko sittenkin onnistuisi.
Ensiksi kokeillaan pakastealkioilla. Jos niillä ei tärppää niin sitten koko rumba alusta.
Meidän pakastealkiot eivät selviytyneet sulatuksesta. Pitkän pohdinnan jälkeen lähdettiin samaan rumbaan uudestaan. Sitä vain niin paljon toivoi omaa lasta. Toinen kerta oli ensimmäisen toistoa. Surullista. Siitä jäi käteen silkkaa pettymystä.
Pakkaseen jäi kummittelemaan vielä muutama huuru-ukko. Siellä ne olivat vuoden verran. Kunnes oltiin tarpeeksi vahvoja yrittämään vielä kerran. Sulatuksen voima ei voinnut näitä kahta lannistaa. Siirtoon päästiin ja tällä kertaa siirrettiin kaksi alkiota. Olin varma onnistumisesta. Miksi muuten oltaisiin tälläinen polku kuljettu. Olin varma , että 10-vuoden odotus palkitaan. Miten väärässä olin. Piinaviikkojen karu loppu. Vain yksi viiva testiin. Negatiivinen. Musertava näky. Hirvittävä epäusko. Ei sanoja, ei kyyneleitä. Runneltu ihmisraunio. Puristettu pieneksi. Siihen matkamme tyssäsi, matkamme perheeksi. Jäljelle jäi kaksi kaipaavaa syliä. Mies ja nainen. Joilla oli unelma. Unelma omasta lapsesta, perheestä.

Painan kätesi ristiin. Rukoilen. Rukoilen voimia itselleni, miehelleni.
Rukoilen, etten katkeroidu, enkä rupea ilkeäksi.

Tämä on meidän tie. Meille tarkoitettu. Mitäs sitä pieni ihminen rimpuilemaan vastaan. Mentävä hetki kerrallaan, annettava ajalle taikasauva käteen, tehköön taikansa. Minä menen mukana. Otan miestäni kädestä ja rakastan!

Vartijat

Siinä te seisotte ylväänä. Vierekkäin. Portinpielet. Ihastelen teitä joka kerran, kun kävelen välistänne. Olette upeita, pitkiä. Karsittuja. Riisuttuja vartioita. Taivasta vasten kauniita.
Näen enemmän kuin silmä antaa nähdä. Näen pinnan alle. Sinne, missä teidän vahvuus asuu.
Toivon ettei tuuli saa teistä voittoa. Toivon ettei rajumyrsky revi teitä juurineen. Mitä minulla sitten olisi. Ellette te, polkuni vartijat. Iän paikoillaan olleet. Minunkin perään katsoneet. Pientä ihmistä. Sen askeleita, sen kompurointia. Siinä olette, että minä saan tuntea olevani vahva vaikka olenkin heikko.

Herätys

Et tiedä mitään salatuista kyyneleistä. Et tiedä kuinka paljon sanasi satuttavat. Ne koskee sydämeen tikarin lailla. Kukaan ei uskalla puolustaa. Ei sanoa suoria sanoja. Enkä tiedä miksi. Mitä me pelätään. Etkös sinäkin ole vain ihminen. Ihan samanlainen kuin me muutkin, lihaa ja verta.
Onko vain helpompaa alistua ja olla hiljaa. Toivoa, että joskus heräät. Heräät tähän maailmaan. Näkemään asiat vähän oikeamielisemmin. Elämään empatianlasit silmillä. Puhumaan ystävällisemmin, tavallisesti. Sinulla on kärkäs kieli, nopeat sanat. Ne pysäyttää, ne pienentää. Ne tekee mitättömäksi, meidät kaikki. Sinäkin mokaat, sinäkin olet surullinen, sinullakin on vaikeutesi. Ei tulisi mieleenkään potkia sinua silloin eikä muutoinkaan.
Toivon, että joku uskaltaisi ravistaa olkapäitäsi, herättäisi sinut näkemään erinlaisuuden rikkautena.

Unettomuus

Katselen tähtiä omasta sängystäni. Mittailen niiden välimatkoja toisiinsa. Ihastelen niiden loistetta. Toiset ovat kirkkaampia kuin toiset. Mietin, miten kaukana ne ovat meistä ja silti näkyvät niin selvästi.
Yritän nukahtaa, katselemalla tähtiä.
Yritän karistaa päivän mittelöt mielestäni. Yöllä ne saavat hirvittävät mittasuhteet. Niistä tulee mörköjä.
Yölliset valvomiset ovat niin vasten meidän luonnollista rytmiä, että se sattuu joka kohtaan. Silmiin sattuu, mieleen sattuu, koko kehoon sattuu.
Huonosti nukutun yön jäljiltä ei muisti pelaa. Olet kuin kevyessä humalassa. Ja se vain tuplaantuu sen mukaan kuinka monta unetonta yötä on takana. Minulle joskus aikoinaan neuvottiin, että rupea lukemaan tai tekemään jotain jos uni ei tule.
Kirjan lukeminen sattui silmiin. Vaatteiden silittäminen keskellä yötä kuulosti vitsiltä. Ei minusta ollut. Makasin vain sängyssäni ja katselin tähtiä. Sattui niin julmetusti. Sitä laski tunteja. Enään 6..5…4. Apua. Miten sitä jaksaa nousta töihin 3 tunnin unilla. Ja tätä kesti siihen pisteeseen asti, että rupesin näkemään pikku-ukkoja. Päässä heitti niin pahasti etten välittänyt vaikka rekka olisi ajanut yli. Oikeastaan sitä toivoi. Enään ei pystynyt toimimaan kuin normaalit ihmiset. Olin tässä elämässä enkä kuitenkaan ollut. Se oli hirvittävä tunne. Kun ei enään pystynyt erottamaan todellisuutta. Piti totena asioita joille nyt pyörittelee silmiä. Olinhan sekaisin. Onneksi henkinen selkärankani katkesi ja päädyin hoitoon. ”Mitä sinulle on tapahtunut” kuului kysymys. Minä vain itkin, kun muuhun en enään pystynyt. Eikä sille tullut loppua. Tärisin vain penkissä ja ajattelin, että kunhan saisin vain nukuttua. Onko se paljon pyydetty.
Siitä alkoi matkana takaisin tähän maailmaan. Pikkuhiljaa terapian kautta sain elämäni takaisin. En ole koskaan pelännyt niin paljon. Pelkäsin koko ajan, että en saa nukuttua. Vannotin silloin itselleni, että en enään koskaan valita mistään jos nyt saan uneni takaisin. Miten helppoa elämä on kun saa nukkua. Muistan vieläkin sen ensimmäisen yön, kun en herännyt kertaakaan. Ihan kuin uusi maailma olisi avautunut eteeni. Minulla oli Herculeksen voimat. Enkä voinnut lakata hymyilemästä.
Tuohon vaadittiin terapiaa. Nukahtamislääkkeitä. Vuoden verran. Välillä nukuttiin ja välillä ei. Välillä tuntui toivottomalta, kun lääkkeiden avulla pääsit uneen mutta heräsit jo muutaman tunnin unien jälkeen. Se ahdistus, mikä ottaa kiinni yön tummina tunteina. Siinä muuttuu itsekin väkisin. Kuuntelet tasaista kuorsausta vierestä ja tekisit ihan mitä vain jos itsekin saisit nukkua. Ah, mikä ihana autuus. Mutta sinnikkäästi sieltä päästiin elävien kirjoille. Ja hetken mikään ongelma ei tuntunut oikeastaan ongelmalta. Ei viitsinyt pienestä valittaa.  Eikä sitä pysty ymmärtämään ennenkuin sen on kokenut. Hirvittävää. No, nyt nukutaan kuin tukki. Välillä päikkäreitäkin. Miten paljon minä nautin. Nukkuminen on yksi ihanimmista asioista.
Kaikella tapahtumilla on tarkoituksensa. Niin tälläkin. Terapiassa kaivettiin syyt unettomuudelle. Siellä käytiin läpi niin menneitä ja tätä hetkeä. Miten pitkään olin padonnut asioita sisälleni. Kaikki vuosien pettymykset. Koskaan niistä en kenellekään puhunut. Sinne ne koteloitui selkärangan viereen.
Siitä selvittiin ja sekin on nyt voimavarana mukana. Tulevia koitoksia varten. Nukunhan yöni. Olenhan vahva kuin Hercules. Mikä hätä tässä valmiissa maailmassa. Mennään päivä kerrallaan.

Miksi

Tuskainen huuto. Kukaan ei kuule. Ääni häviää valleihin. Kukaan ei näe. Ei kyyneleitä, ei pahaa oloa. Ei sitä kuinka sisin palelee.
Olet olemassa muttet kuitenkaan. Kävelet kuin kuolleet, silti elossa.
Et tiedä kuinka päästä pois. Etkä sitä, miten eletään. Lukossa omassa kehossa.
Kävelet vastaan ja näen kylmentyneen katseen. Silmäsi hehkuvat tuskaa, surua. Olemus ei kerro kuin hävityistä taisteluista. Et enään jaksaisi tarpoa vastatuuleen. Mutta et muutenkaan osaa. Se osuu aina sinun kohdalle. Luulen, ettet enään välitä. Varjosikin kävelee suu auki, kädet sivuilla heiluen.

Mikä parantava voima voi olla kosketuksella. Hymyllä, kun sen suo ihminen, joka tarkoittaa sitä. Sillä, että joku kysyy: ”Mitä kuuluu? ”
Mihin on hävinnyt ihmisten rohkeus.
Miksi me ei nähdä eikä kuulla.
Miksi me kävellään ohi.