Miltä tuntuisikaan

Mitä vielä voisi tehdä, että saavuttaisi unelmansa. Onko kiviä, mitä kääntää. Nurkkaa, mihin kurkata. Onko mitään toivoa. Vai istunko tässä ja odotan. Niin kuin olen tehnyt viimeiset 10-vuotta.
Toivossa on hyvä elää. Ei ole, jos toivo on oikeasti menetetty. Siinä huijaa vain itseään ja työntää kipua kauemmaksi. Edesssä asian kohtaaminen on kuitenkin. Joutuu hyväksymään sen, ettei koskaan saa kokea, miltä tuntuisi nostaa oma lapsi rinnalle, syöttää sydämen alla kasvanutta. Miltä tuntuisikaan se side, mikä vain lapsella ja äidillä on. Se aura, siihen ei pääse kukaan. Sitä yhteyttä ei särje mikään. Näkymätön ja silti niin näkyvä, rakkauden aura. Ja sen tietää vain nainen, joka on synnyttänyt tähän maailmaan lapsen. Minä vain kirjoitan, mitä olen nähnyt, mutta, miltä tuntuisikaan elää nämä sanat todeksi.

Mustalle merelle

Vie minut mustalle merelle. Anna seilata siellä ajattoman ajan. Halkoa tummaa tyyntä merenpintaa pitkin.

Keinuisin siellä, rannalla. Antaisin tuulen pyörittää hiuksiani, auringon helliä ihoani.
Kyyneleeni syntyisivät ilosta. Murheet jäisivät juoksuhiekkaan.
Ei olisi aikaa, vain hetkiä. Auringon laskuja, nousuja. Seurailisin poutapilvien hidasta lipumista.
Nukkuisin höyhenen keveitä unia.
Avaisin sydämeni padon. Valuttaisin kaiken turhan pois.

Haaveilua mustan meren rannalla. Varpaat hiekassa.
Ei huolta huomisesta, vain vaaleanpunaisia unelmia.

Kippis

Halaan elämää kaksin käsin. Jokaista pientä hetkeä, kallisarvoista tuntia. Miten vähän meillä olisikaan ilman toisia. Ystäviä. Kuinka tärkeitä ovatkaan nuo toiset. Meille on annettu vain tämä elämä. Meille on annettu tämän elämän avaimet. Ovia. Aitoja. Muureja. Tarkoituksella.
Joitakin ovia ei olekaan tarkoitettu avattavaksi. Joitakin ovia on taas tarkoitus avata useamminkin. Aitoja saa kaataa ja muureja kuuluu särkeä!
Meillä ei ole kuin tämä elämä.