Taisteluni

 

Minä luulin, että se on vettä. Luulin, että vain kengät kastuu. Kuinka väärässä olinkaan. Se oli paksumpaa. Se upotti. Minä säikähdin kun astuin siihen. Tummaa, pelottavaa. Jäin kiinni enkä päässytkään irti. Minuun iski pakokauhu.
Apua. Mitä tapahtuu. Imeekö tämä suonsilmäke minut kokonaan. Jaksanko taistella. Voimat on jo vähissä. Enkä näe mitään mihin takertua. Silmissä sumua.
Vilkuilua, hädänsekainen huuto. Kukaan ei kuule, ei näe. Olen yksin.
Pimeys laskeutuu päälleni. Eikä mitään ympärillä.
Auttakaa minua. Minä en enään jaksa. Vajoan. Enkä pääse pois.

Kipu

Kipu pyörii sisälläni
asustelee leveästi
revastellen kuljeskelee
pilkkanaan pitää
Tuskalle ei näy loppua
yksinäisissä hetkissä koskee eniten
Miten kauan vielä
Miten pitkään pitää
ihmisraunion kärsiä

Suljen silmäni
yritän upottaa ankeat ajatukseni
työntää ne syvälle tunkioon
Herätä
potkia kiviä tieltäni
väistää sudenkuopat
Jotta viimein
pääsisin kiinni
siihen tärkeimpään
Elämään.

Et ollutkaan meille.

Niin revittiin kirjastani viimeinenkin sivu. En saannutkaan pitää sinua. Pieni versoni, et juurtunut minuun. En kelvannut kasvualustaksi.
Niin karkasi tiimalasista hiekka. Aika loppui. Jäljelle jäi vain syvään tuntuva suru. Pohjattoman tyhjät sylit.
Minä jatkan matkaani. Ja sinä kuljet mukanani. Sydämessäni. Ajatuksissani.

Ikuisesti.

Äiti

Vauvan odotus
Äidille.
Mitä se on? Miltä se tuntuu?
Niin ihmeellinen juttu. Kaukana minusta vai onko.
Niin pitkä on matka ollut.
Tuntuu ettei jaksa. Pitäis heittää asia tuonne jonnekin ja yrittää elää päivä kerrallaan. Mutta kun kaikki muistuttaa tästä pienestä ihmeestä. Joka ehkä jo on perillä…
Kun se on taas tuossa niin lähellä. Eikä itse pysty tekemään mitään.. On niin kyllästynyt odottamaan ja sitten pettymään. Se pudotus on tuhannen kilometrin pituinen. Läsähdät asfaltille kuin räsynukke. Ja siitä pitäisi taas jaksaa nousta..