Saanhan pitää

Taas minä täällä kuiskailen. Tuulen matkaan hennot toiveeni. Vie tällä kertaa perille. Unelmistani kaunein.

Kun ei minusta enään olisi säröiksi lattialle. Palasiksi pöydälle.
En kestä taas pettymyksen syvään tuntuvaa tikaria.
Kun sen terävä piikki repii, niin syvään jää jäljet. Verijälkiä jalkapohjista.
Kun ei minusta enään olisi.

Saanhan pitää, tämän pienen verson.
Kantaa sen sydämeni alla.
Vahvistaa omalla verelläni.

Saanhan iloita alkavassa talvessa.
Nähdä ne kauneimmat revontulet. Suurimmat lumihiutaleet.
Saanhan pitää tämän.

Lankakerä

Kaikki makaa niin ohuen jään päällä. Herkin korvin vain kuunneltava. Tarkoin silmin seurattava, pettääkö jää. Halkeama tarkoittaisi kiirettä. Sen jälkeen kaikki mennyttä. Hukkuisi syvään. Unohtuisi.
Kuin seisoisi suolla, jo polvia myöten. Ottamatta askeltakaan. Jokainen yritys veisi vain syvemmälle. Poispääsystä ei tietoakaan. Vain upottava suo. Joka ilmaisee eksyneen. Armotta.
Hartioilla suuri taakka. Kivireen painoa sydämellä. Pitäisi huutaa tähtitaivaalle. Karjua kurkku käheeksi. Aukaista itsensä. Kuin villainen lankakerä. Kieriä pitkin lattiaa niin, että kerästä ei jäisi mitään jäljelle. Pelkkä pitkä naru. Ilman solmuja tai sekasotkuja.