Armo


Ajatuksen vanki
kalterit paksut ja vahvat
pitävät viruvan sisällään
kuristava vaijeri kurkulla
puristava kahle sydämellä
Kipu vuoren korkuinen
panssaroitu sielu kauhuissaan
Haluaisi jo vapaaksi
lentämään taivaalle
liitämään kuin kotka
Odottaa, että tuuli ottaisi mukaansa
näyttäisi maailmankaikkeuden

Ei enään kylmää lattiaa
kostean homeista tuoksua
Ei enään tuskan kapaloa
kirkuvaa vatsaa
Ei enään hikipisaroita otsalle
raipan iskuja selkänahkaan

Anna jo auringon koskea
tehdä jälkensä iholle
Anna otsalle lempeä ilme
silmäkulmiin naururypyt
Anna lepo sydämelle

Sahaa kalterit
revi ne irti
Anna pako tarvitsevalle
vapauta kapalosta kärsivä
Näytä elämä
armo nääntyvälle

Kello käy

Ajattele positiivisesti
luo mieleesi kivoja asioita
Mitäs jos kaikki viety
pilvilinnat romahtaneet
kuunsillat palasina
Seison raunioilla..
kuka tulisi keräämään palaset
kokoamaan palapelin
näyttäisi tien kotiin
Aurinko paistaa
kesä tuoksuu
Siinä riittävästä
tähän hetkeen
Otan kiinni kaksin käsin
käännän ajatukset kulkemaan
kellon käymään
parempaan aikaan
Meillä vain tämä elämä
Potkaisen mörköä persuuksille
lennätän kuuhun
leimaan lipun
vihellän pilliin
kutsun astumaan junaan
toivotan hyvää matkaa

Tässä seison

Tässä seison. Vahva nainen. Jalat rakoilla. Kyynärpäät ruvilla. Silmät väsymyksestä punaiset. Unettomuuden syvä kuilu. Mikään ei tunnu miltään. Haluaisi heittää rukkaset nurkkaan. Polkea likaiset vaattee lattialle. Rytätä jokainen lasku rusinaksi.

Tässä seison. Tyynen järven rannalla. Se ei petä. Ei tee pahojaan. Siltä saa aina pyytämänsä, rauhan. Sen pinta heijastaa taivaan, puiden sielut.

Tässä seison. Oman elämän keskiössä. Katselen taivaalle. Rauhoittuu laukkaava sydän. Ehkä ensi yönä tulee uni väsyneelle.

Tässä seison. Rakastettu. Lapseton. Pieni ihminen.

 

Ilo

Ilo tanssii sydämellä.
Riemun kiljahduksia sielulla. Valoa tunnelin päässä. Kirkastui jo tämä elämä. Tiedän, ei ole ruusuilla tanssimista, ei pelkkiä poutapilviä taival maankamaralla. Hiertää kivet kengissä, joskus jokainen askel koskee. Tiedän minä. Silti nyt haluan kääriytyä tähän oloon. En anna siitä pois hetkeäkään. En huomista kuuntele, en tulevaa murehdi.

Ikirouta

 

Iskisi minuun jo syvä unohduksen aallokko. Pyyhkisi sinut pois, veisi mukanaan. Repisi juuriltaan, tämän ikävän kapalon. Pitää minut otteessaan tahtomattani. Tule jo rajumyrsky, heiluta ikiroutaa. Riepottele niin, että oksista tippuu lehdet.
Tule sitten vaikka tulimerenä. Anna lieskojesi nuolla kuin paljasta puuta. Ympäröidä kuumuudellasi niin, että kipu sulaa pois.
Tule raikas sadekuuro. Tiputa pisarasi päälleni. Sammuta liekit sisälläni. Tuhkasta anna versota jotain uutta.

Vanha mies

Vanha mies piirtää. Valitsee kynänsä tarkkaan. Haluaa tästä taulusta täydellisen. Kynän kärki saa aikaan vaimon sielunmaiseman. Mies hahmottelee pienetkin yksityiskohdat paikoilleen. Haluaisi värit, paremmin kuvaisi vaimonsa kuplivaa sielua. Mutta miehellä on vain lyijykynä, jo lyhyeksi kulunut. Paperille piirtyy järvi ja puita. Erinlaisia puita, jokaisella oma tarina, niin kuin vaimo aina sanoi. Mies haluaa, että katselija saa kiinni paremman puoliskonsa mielestä. Keskittyy, antaa kynän vetää viivoja.
Välillä kostuttaa kynän päätä kielellään. Saa aikaan tummempia sävyjä, ulottuvuuksia. Yksinäinen vanha mies miettii. Pyyhkii kämmenselällään otsaansa. Kääntää päätänsä ja katselee hetken ikkunasta pihalle. Kevät on jo pitkällä. Linnut laulaa, koivuissa pienet alut. Silmäkulmaan muodostuu kyynel. Mies painaa luomensa kiinni ja toivoisi rakkaimman kädet ympärilleen. Kuulee vaimonsa kauniin pyynnön: ’piirrä minulle maisemani’
Vanha mies yrittää karistaa melankoliset ajatukset sivuun ja jatkaa piirtämistä. Haluaa taulun valmiiksi mahdollisimman pian.
Mies kuljettaa kynää paperilla ja ajattelee samalla vaimoaan. Muistiko hän tarpeeksi usein kertoa, kuinka tärkeä toinen oli. Muistiko  sen teoin näyttää, että rakkain oli hän.
Pienetkin silmut puissa melkein elävät. Kaikki täydellistä.
Piirustus tulee valmiiksi. Vanha mies on tyytyväinen. Jättää teoksen keittiönpöydälle. Kertoo vaimolle, että sai maiseman valmiiksi, viimein. Vaimo ei vastaa.
Mies menee eteiseen, vetää jalkaansa saappaat ja lompsii pihan poikki rantaan. Yhdet jäljet nurmikolla. Vanhus kuiskaa: ’Sain sen piirretyksi, sielunmaisemasi, rakkaani.’ Katselee mies taivaalle ja iskee silmää. On varma, että vaimo kuulee. Pyyhkii harmaansävyistä poskeaan, kyynelistä märkää.
Jos tietäisi, juoksisi kotiin, kietoisi kätensä voimaannuttavaan. Antaisi sydämen koskettaa sydäntä. Jos vain tietäisi, ei jättäisi mitään tekemättä. Ei odottaisi parempaa hetkeä. Ei siirtäisi tuonnemmaksi. Piirtäisi, nyt, heti. Ei huomenna, koska se voi olla liian myöhäistä.


 

 

Penkkivanhus

 

Siihen on moni matkasta väsynyt istahtanut. Antanut lihaksien levätä, hetken mielen rauhoittua. Siihen on joku tullut ihan tarkoituksella, tietäen paikan maagisuuden. Pudottanut kyyneleet, rukoillut. Ristinyt kädet vapisten. Huulet muodostaneet vain yhden sanan: auta! Siitä nousseet sydän kevyempänä, luottaen jatkaneet matkaa.

Siihen on moni pariskunta tullut haaveilemaan, pitämään kädestä, katselemaan yhdessä auringonlaskua. Koko elämä edessä, unelmilla siivet!Vanhempi pari tietää jo paremmin. Ei ole elämä mustavalkoista. Kaikki unelmat eivät toteudu, tulee monttuja tiehen. Silittää vanhempi mies naisen ryppyistä poskea, kiitollinen jokaisesta päivästä, eletyistä hetkistä. Haaveilevat, että näkisivät seuraavan kevään, eivät enään maalaa pilvilinnoja tulevaan.

Tämä penkkivanhus on kuullut paljon valituksia, nähnyt iloisia kohtaamisia, tuntenut polttavat kyyneleet, elänyt monien matkassa, tietäen, että joku on vain läpikulkumatkalla, joku on tullut jäädäkseen, joku vain satunnaisesti piipahtaa. Tietää penkkivanhus, tärkeä on hänestä tullut.

 

Hiljaisuus

Kun hiljaisuus ei hoida, tule lähelle. Ei anna mitään pysähdyksissä oleva ilma.

Niin kauniisti lipuvat  nämä kaksi, ikuisesti yhdessä, toisensa löytäneet. Toinen seuraa toista, katselee kauempaa rohkeampaa. Tarkkailee rakastaan ja ihailee vilpitöntä . Näin jatkavat nämä peilityyntä järven pintaa pitkin.

Hiljaisuus tulee lähelle, käsin koskeltaviin. Antaisi mielellään olemuksestaan osan kärsiville. Hoitaisi, käärisi, verhoilisi sisimpään parempaa, jotain, mistä pitää kiinni.

Lipukaa rauhassa, te rakastavaiset. Ottakaa kiinni luonnon luomasta hiljaisuudesta. Tehkää siitä itsellenne kapalo.

 

Tähtipölyä

Katsoo minua, silittää minua, rakastaa minua. Hiljaisesti, mölyä pitämättä. On pitkämielinen. Tietää, että toisen sydän on vielä matkasta riekaleinen. Jatkaa silti rakastamista. Antaa kaikkensa, hiljaisesti hoitaa. Näyttää, että on tosissaan. Haluaa kaiken paikoilleen, pikkuhiljaa. Tulee taakse, kietoo kädet ympärille, suutelee niskaan, kuiskaa korvaan Rakas. Illalla sivelee selkää niin että toinen vaipuu uneen. Aamulla kysyy Miten nukuit?
Minulla on suuri halu rakastaa. Rakastaa vaikka molemmat ehjiksi. Kätken jokaisen onnen hetken sydämeeni. Eheyttämään riekaleista.
Rakastan kyllä, olen aina rakastanut.

Onneksi meillä on loppuelämä aikaa.
Nyt otan kiinni tästä hetkestä. Pienennän mielelläni sinun taakkaa. Sinun kipuja ja tuskaa. Tämä on yhteinen matka. Rakastetaan toisiamme tämän hetkisillä voimilla.