Keskenmeno

Istun pyörätuolissa. Enkä pysty kävelemään. Lääkärit ovat olleet kannustavia. Kovalla harjoittelulla ja työllä saatan vielä kävellä.
Joskus tuntuu ettei harjoittelulla ole mitään vaikutusta. Lihakset ovat löysät eikä ole tunnetta, että polvet kantaa. Selkäkin on ihan väsähtänyt. Tulee mieleen luovuttaa. Ehkä jäänkin loppuelämäkseni pyörätuoliin.
Mieheni saa valettua minuun uskoa. Mennään askel kerrallaan. Olen jo kerran seissyt. Hetken. Sekin antaa voimaa harjoitella kovempaa, lujempaa.
Sitten tulee se hetki. Teen sen niin kuin ennenkin. Nousen seisomaan pyörätuolista, otan tukea miehestäni. Seisominen tuntuu nyt varmemmalta. Polvet ovat vahvat, selkä kannattelee. Tuntuu, että nyt uskallan yrittää. ( siinä seisoessa muistuu mieleeni ystävän lähettämä lomaterveinen laskettelulomalta. Ajattelin silloin että vielä joku päivä kävelen, ehkä laskettelenkin) Nyt seison polvet vahvoina. Pakotan itseni ottamaan ensimmäisen askeleen. Näen itseni peilistä. Otan. Etenen. Minä kävelen. KÄVELEN. Tekisi mieli huutaa kaikkeen maailmaan: tulkaa katsomaan, minä onnistuin. Katson taakseni ja näen mieheni iloisen ilmeen. Sen lämmön ja ylpeyden. Me onnistuttiin, yhdessä.
Yht’äkkiä kaadun. Ihan kun joku olisi kampannut minut. Makaan lattialla mahallani ja joka kohtaan koskee. Yritän nousta mutta en pysty. Siinä hetkessä ei ole muuta kuin sydämen syke. Kaikki muu katoaa. Jumputtava, kiihtyvä päässä tuntuva syke. Silmät eivät erota mitään.
Tunnen kuinka mieheni auttaa minut pystyyn. Kantaa takaisin pyörätuoliin. Asettelee jalat paikoilleen ja silittää poskea. Hän kuiskaa korvaani: kaikki hyvin, kulta pieni. Kyllä me selvitään tästä.
Pieni ihminen, Tuulen vire hiuksissa, auringon lämmittämä, kuun lohduttama, kävelee pitkin ruispeltoa. Kaunis kultainen pelto. Askel on verkkainen. Käsi hipoo tähkäpäitä tuntien jokaisen siemenen alun. Täältä maan povesta pieni ihminen ponnistaa. Nostaa pään, suoristaa selkänsä. Polvet ovat vahvat ja vakaat. Minä voin, sinä voit. Yhdessä voimme, olemme yhtä!

Sotilas

Näen sotilaan joka on polvillaan, pää painautuneena maata kohden. Näen tärisevät kädet ja pelokkaan mielen. Sotilaan koura kaapaisee käteensä punaista tomua. Hiekka valuu sormien välistä ja tuulikin ottaa osansa. Näin valuu entinen.
Miehen katse harhailee kaukaisiin maihin, merten taa. Hiekkaan tippuu polttavia kyyneleitä, syvältä tulleita.
Sotilas nousee seisomaan ja huomaa punertavan taivaan. Mies riisuu maskin,jonka alta paljastuu lempeät silmät. Sotilas on vahva. Sellaiseksi koulutettu. Pitää kestää lyöntejä, heikkoutta ei saa näyttää.
Murtunut mieli, kun saisi jo riisua haarniskan, mustan ja painavan. Kun saisi uuden mielen ja sydämen. Kun pääsisi jo kotiin.
Rakentamaan kalliolle hiekan sijaan. Silloin se olisi jo pohjaltakin vahva. Vaikka kuinka tuuli riepottelisi ja myrsky ulvoisi, talo ei kaatuisi. Se on kalliolle rakennettu. Pysyväksi, ikuisiksi ajoiksi!